Suomen virallinen yhtye ja dinosauruksen muna

Eppu Normaali: Imperiumin vastaisku
Poko Rekords, 1988

Keväällä 1978 olin alle puolitoistavuotias nassikka, enkä täten pannut isommin merkille sitä, että levykauppoihin, jos tuollaisia vielä silloin montaakaan oli, ilmestyi kotimaisen punkrockin massiivinen merkkipaalu, Eppu Normaalin esikoistäyspitkä Aknepop. Toki minäkin hoilasin seuraavana kesänä hiekkalaatikolla poliisin ajavan sinisellä autollaan (kai kaikki?), mutta silti kolmekymmentä vuotta sitten Eppu Normaali oli vain pienten piirien rakastama teinijengi; soitto-, ja etenkin laulutaidoton porukka, jolla kuitenkin oli jo tuossa vaiheessa orastavaa lahjakkuutta niin sävellyksiin kuin sanoituksiinkin; verrattakoonpa Aknepopia vaikkapa viitisentoista vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Apulannan esikoislevyyn. Se on syystäkin jokseenkin unohdetumpi kuin tuo Eppu-kiekko.

Mutta se mihin Apulanta on mennyt uransa aikana, on ollut enimmäkseen looginen jatkumo lähtöpisteestä, ja se mihin Eppu Normaali lähti menemään pää edellä lähes välittömästi esiintulonsa jälkeen, on jotain ihan muuta. Imperiumin vastaisku on ilmestynyt kymmenen vuotta Aknepopin jälkeen, ja on bändin kymmenes studiolevy. Pitää muistaa, että Eput ovat Imperiumin ilmestyessä olleet vasta vähän aikaa kansakunnan lempibändi. Alkuaikojen menestyksen jälkeen bändi katosi muutamaksi vuodeksi omiin sfääreihinsä, kun Pantse Syrjän kunnianhimo säveltäjänä ja Mikko Saarelan (sekä sittemmin hänen tyylinsä opetelleen ja omakseen kehitelleen Martti Syrjän) koukeroihinsa eksyvä sanoitustyyli karkasivat kaiken muun suomirokin ulkopuolelle. Vuosien 1981-1983 levytykset olivat suurelle yleisölle joko liian outoja (Cocktail bar) tai menivät ohi herättämättä sen suurempaa huomiota (Aku ja köyhät pojat), ja koska nuo olivat aikoja jolloin levyn piti ilmestyä kerran vuodessa ja yksikin menestymätön työ riitti pudottamaan yhtyeen nuorison muistista, oltiin tilanteessa jossa Eppu Normaali oli monen mielestä menneen talven lumia: ”ai vieläkö nekin on olemassa?”. Vasta vuonna 1984 alkoi Syrjän veljesten sävel/sana-yhteistyö tuottaa sellaisia hedelmiä kuin ”Pimeyden tango” ja tietenkin tuo iäti kuolematon (ja allekirjoittaneen mielestä melko tylsä) reppuloilotus. Seuraavana vuonna suosio räjähti käsiin eikä ole sittemmin laantunut kuin ehkä 90-luvun alussa hetkeksi; joskin tuolloin bändin itsensä rypiessä liiallisen suosionsa aiheuttamassa henkisessä krapulassa (ja kenties fyysisessäkin) soivat radiossa niin tiuhaan pomminvarmat Eppu-hitit vuosien varrelta, että vaikka levyjen ilmestymisvälit sen kuin kasvoivat, eivät kaikki kai edes huomanneet että Eput olivat jossain aivan muualla kuin keikoilla tai studiossa.

Miksi Eppu Normaalista tuli niin suuri kuin siitä tuli? Vastaus ei löydy julkaistuista levyistä tai kansansuosiota niittäneistä hittiviisuista; pikemminkin syy on siinä, että yhtye katosi maan alle vuonna 1993 kahdennentoista studiolevytyksensä Studio etanan jälkeen. Kun levyjä ei ilmestynyt eikä keikkoja tehty, kasvoi yhtyeestä myyttinen olento, jota tahdottiin edes tietämättä miksi - pikkuhiljaa männävuosien hitit muuttuivat standardeiksi, jotka määrittelivät kansakuntaa ja joiden esittäjä muhi omissa liemissään kehittyen alkiosta dinosaurukseksi. Sitten markkinoille tarjottiin tuplakokoelma Repullinen hittejä vuonna 1996, sen myynti jatkui vuosikaudet ja vasta siitä alkaen Eppu Normaali on ollut kaiken arvostelun yläpuolella, kaikkien normaalien yhtyeiden ja artistien tuolla puolen, vasta sen jälkeen heistä puhuttaessa on pitänyt keksiä uudet skaalat ja asteikot. Eppu Normaalista oli tullut Suomen virallinen yhtye.

Tämä kaikki siis tapahtui vasta Imperiumin vastaiskun jälkeen. Toki tämän levyn julkaisu on ollut enemmän kuin odoteltu - kaksi edellistä albumia myivät kivasti yli satatuhatta kappaletta kumpikin - mutta Eppu Normaali on silti ollut ”vain” bändi. Jos supersankaristatusta onkin jo alettu väläytellä, ei tämä tieto ole iskostunut yhtyeen omaan tajuntaan, minkä vuoksi käsittämättömiä paineita levynjulkaisuun ei ole ollut. Pieniä sentään; onhan Imperiumin vastaisku ensimmäinen Eppu-levy jota on jouduttu odottamaan kaksi vuotta aiemman yhden kalenterikierron sijaan. Kappaleet ovat kuitenkin vielä vailla sitä yliyrittämistä, joka tämän jälkeen hiipi yhtyeen musiikkiin ja oli tappaa koko bändin 90-luvulla.

Iskussahan Eput tässä ovat, ja ennen kaikkea tietenkin veljekset Syrjä. Yhdessä edeltävän levyn (Valkoinen kupla) kanssa Imperiumin vastaisku on melodioiltaan korkeatasoisinta Eppu Normaalia, sävellykset vaihtelevat riipaisevan kauniista (”Näin kulutan aikaa”) kiehtovasti polveileviin (”Linnunradan laidalla”) tai sitten ovat vain perhanan letkeästi eteenpäin rullaavia (”Keskiyön cowboy”). Voi olla että aliarvoin suuren yleisön, mutta minua silti hämmentää se, että Eput ovat saavuttaneet massasuosion musiikilla, joka oikeastaan ei ole hirveän kaupallista. Tässähän meillä on levyllinen liian pitkiä kappaleita, joissa tekstit ovat välillä tahallisen vaiketajuisesti riimiteltyjä ja kitaransoitto on niin taidokasta että menee välillä näyttämisen puolelle. Ja entäs ne pitkät soolot sitten? Jotain rajaa. Jokin tässä kuitenkin viehätti satojatuhansia suomalaisia ja niin yhtye päätyi mitä kiusaannuttavimman ongelman eteen: miten ja mihin suuntaan tästä pitäisi kehittyä? Tiesivätkö Eput mitä heiltä odotettiin? Minun on helppo uskoa että he ovat itse olleet hämmentyneimmät suosiostaan. Vain muutamaa vuotta aiemmin heidän musiikkiaan moitittiin epäkaupalliseksi, eikä uusien kappaleiden myötä suunta loppujen lopuksi muuttunut hirveästi mutta silti tapahtui jotain jonka vuoksi Eput alkoivat yleisölle kelvata.

Minä itse löysin Eppu Normaalin, kuten kaiken muunkin populaarimusiikin, 19-vuotiaana. Ajelin peltoteitä punamustalla Fiatillani ja sen stereoissa soi vuoronperään Beatles ja Eput; jälkimmäiseltä lähinnä vuosien 1985-1988 tuotanto. Minä pidin kirkkaasti helähtävistä kitaroista, ylös ja alas notkahtelevista laulumelodioista (on melkoista haastetta yrittää laulaa mukana vaikkapa juuri ”Linnunradan laidalla”), siitä että kappaleet eivät loppuneet liian pian kesken (mikä oli mielestäni Beatlesin musiikin suurin ongelma), ja tietenkin sanoituksista, joista on erityisesti mainittava yksi Imperiumin vastaiskun unohdetuimmista kappaleista: ”Osa luonnollista karsintaa”. Saaplari sentään että vaikutusalttiiseen minuun iski lujasti paitsi kertosäkeen sisältö, myös sen napakka riimittely: ”Oon osa luonnollista karsintaa / osapuilleen täysi nolla / evoluution asteikolla / tolla asteikolla jolla / ei oo helppoa olla / silti kummasti laulattaa”. Siinä sitä oli sisäistä riimiä ja alkusointua ja muuta sellaista, josta lyriikan hienouksista mitään ymmärtämätön maalaisnuori ei vielä ollut kuullutkaan. Kappaleen sanoma on minusta edelleen mainio, ja sen anteeksipyytelevä vivahdus toistuu muillakin paitsi tämän, myös edellisen albumin teksteissä. Vasta myöhemminhän tämäkin lipesi kokonaan käsistä; Studio etana on niin väkevässä itsesäälissä rypevä valitus, etten ihmettele juuri tämän olleen syynä siihen, miksi kyseinen albumi ilmestyessään monessa kritiikissä nujerrettiin. Aikuinen mies se Martti, että viitsiikin niin kovin kärsiä.

Monessa mielessä Imperiumin vastaisku on täydellistä Eppu Normaalia. Se on heidän vahvimman albumikolmikkonsa (Kahdeksas ihme, Valkoinen kupla ja tämä) pisin ja tasapainoisin (jopa niinkin, että kappaleet ovat melko hyvin tiettyyn sapluunaan sopivia kestonsakin puolesta), toisaalta vailla yhtä selkeitä hittikappaleita kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta jollakin tavalla hiotuimman ja viimeistellyimmän oloinen. Tämä on itse asiassa seikka, jota ei voi liikaa painottaa: Imperiumin vastaisku kuulostaa jumalaiselta. En usko liioittelevani ollenkaan, kun sanon että maailmanlaajuisestikin äärimmäisen harva kitararock-yhtye on vuonna 1988, tai koskaan, kuulostanut yhtä täydelliseltä kuin Eppu Normaali tällä albumillaan. Päävastuu tästä on tietysti kitaristi Pantse Syrjällä, joka on paitsi levyn tuottaja, myös sovitusvastaava. En ole aivan selvillä hänen tuottajanuransa nykyvaiheista, mutta ainakin 80-luvulla hän oli kysytty ammattimies monien muidenkin artistien levyille, mutta tietenkin sen suurimman huomion ja loputtomimman hiomisen ja soundien etsinnän sai oma bändi, ja hyvä niin. Jos Pantse olisi sattunut syntymään jossain anglosaksisessa maassa, en epäile etteikö hän nykyisin olisi kuusinumeroisia liksoja nettoava keikkatuottaja, jonka työjonossa odottelisivat kaikki maailman kärkiartistit metallibändeistä ranskalaisiin yökerholaulajiin. Mutta tämähän on epätäydellinen maailma ja me olemme riivatun syrjässä täällä.

Jos odotitte minun sanovan jotain ”Baarikärpäsestä”, niin turhaan. Tai no: onhan se lajissaan kai täydellinen sekin. Juomalaulu, perkeleellisen tarttuva renkutus, ja kappale joka on pakko hypätä yli joka kerta levyä kuunnellessa koska hävettäisi hirveästi jos naapurit kuulisivat minun sitä soittavan. Se siitä. Mainittakoon ”Baarikärpäsen” sijaan tämän hetkinen suosikkini levyllä, ”Keskiyön cowboy”. Sen riemastuttavan visuaalinen teksti, jossa päähenkilö ajaa kaatosateessa Ladallaan lusikka pohjassa luo halukkaana odottavan naisensa, on täynnä nyansseja ja muutenkin novellin mieleen tuovine rakenteineen sellaista, jota en vielä kymmenen vuotta sitten osannut arvostaa: tältä levyltä koostamaltani autokasetilta jätin kappaleen tylysti pois. Ja entäpä se briljantti kapakkapiano joka lähtee kappaleen loppupuolella lentämään? Hienoutta!

Tiedän toki ettei enää 2000-luvulla saa pitää Epuista jos mielii tulla nähdyksi katu-uskottavana rock-henkilönä mutta tottahan minä senkin tiedän että tämä on vain bändin menestystä kadehtivien masinoima mustamaalauskampanja.

Yksi on ylitse muiden

Boingo
Giant records, 1994

Kuten olen vissiin ykkösblogini puolella silloin tällöin maininnut, on musiikkimakuni jokseenkin eriytymätön, minkä seuraukseni levykokoelmani vaihtelee koostumukseltaan laidasta laitaan. Siellä ne progelevyt taistelevat elintilasta trashmetallin, suomi-iskelmän ja fuusiojazzin kanssa, kompastellen brittipoppiin, avantgardeen ja muutamaan puhdasveriseen ”mies ja kitara” tai ”nainen ja piano” -äänitteeseen. Ja tästä diversiteetistä huolimatta, kuten olen vissiin tämänkin maininnut, on koko joukosta helppo nostaa esiin se ehdoton ykkönen, se joka on musiikillista parhautta, kaikentasoista voitokkuutta joka suhteessa: Boingo.

On elämäni onnekkaimpia sattumia, että selaillessani kirjaston kahvitunnilla vanhoja Soundeja satuin jostakin vuoden 1994 numerosta löytämään arvostelun, jossa kyseistä levyä kehuttiin. Olin tuolloin saanut hiljakkoin lahjaksi cd-soittimen ja pohdiskelin mahdollista ostettavaa musiikkia, joten yhtye nimeltä Boingo herätti arvostelun perusteella kiinnostuksen. En ollut koskaan aiemmin kuullut bändistä, eikä kukaan tässä maassa ole, koskaan, sen olen huomannut, mutta jokin johdatti lehden käteeni ja sitten minut Tampereella tuolloin toimineen levykauppa Cosmoksen postimyyntiluettelon ääreen ja siellähän se oli kymmenientuhansien muiden nimikkeiden joukossa: Boingo. Pistin tilauksen menemään (muistelen että samalla kertaa tilasin myös Pink Floydin Dark side of the moonin ja Beatlesin White albumin, eli yhden ostoksen laatukerroin on ollut melkoinen) ja parin viikon kuluttua levyt olivat noudettavissa nyttemmin lakkautetusta kotikunnan pääpostista.

On huomattava, että tuolloin (lokakuussa 1996) minulla ei ollut mitään erityistä ennakkokäsitystä siitä, millaista populaarimusiikin on oltava, ja luulen tämän olevan yksi syy siihen, miksi Boingo jyräsi minut niin totaalisesti alleen. Minä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä saa ja mitä ei saa tehdä, en tiennyt että on kiellettyä poiketa liikaa normista. Ihmettelin miksi Boingo ei ollut tunnetumpi tai suositumpi orkesteri, koska sen musiikki oli niin jumalattoman hienoa. Myöhemminkin olen toki miettinyt samaa, mutta jo vuosia sitten iski kyynistyminen ja varmuus siitä että kukaan oikeasti hyperlahjakas ei koskaan voi saavuttaa mitään kulttisuosiota suurempaa. Koska suuri ostava yleisö koostuu idiooteista.

Hivenen taustoja: Danny Elfman ja muutama hänen ystävänsä perustivat yhtyeen nimeltä Mystic Knights of the Oingo Boingo vuonna 1979 Elfmanin isoveljen Richardin pyytäessä heitä esittämään bändiä tekeillä olevassa elokuvassaan. Kaverukset innostuivat soittamisesta siinä määrin, että kokoonpano jäi pysyväksi, mutta on kenties merkillepantavaa mikä oli Oingo Boingon alkuasetelma: bändi luotiin fiktiiviseksi kokoonpanoksi. Tämä jätti jälkensä bändin koko uraan, jota leimaa tietty teatterimainen vaikutelma; ehkä vähiten albumilla Boingo (jonka esittäjäksi toki onkin merkitty hieman eri otsikolla varustettu artisti kuin aiempien julkaisujen), mutta varsinkin 80-luvun levyillään Oingo Boingo on jollain kierolla tavalla kuin seurue huippuluokan musikantteja, jotka esittävät rock-yhtyettä. Minun näkökulmastani tässä on jotain vereslihaisen rehellistä: onhan rockyhtye joka tapauksessa täysin keinotekoinen käsite - kukaan ei todella ole rockbändi, eikä koskaan ole ollutkaan sillä tavalla kuin mikä kuva rockbändeistä on kautta niiden historian luotu. Oingo Boingo huomioi tämän. Se ei missään nimessä ollut vitsi, sillä se teki hyvää musiikkia. Mutta se ei missään vaiheessa uraansa näyttänyt myöskään unohtavan sitä, miten kornia oikeastaan on olla bändi.

Vuonna 1980 Oingo Boingo (joksi yhtyeen nimi onneksi lyheni heti alussa) julkaisi esikoistäyspitkänsä Only a lad, saavutti kohtalaista sukseeta ja sinnitteli suosion rajoilla läpi 80-luvun. Vuoden 1985 Dead man’s party oli Elfmanin ja kumppaneiden tähtihetki; levy myi ensi kerran bändin historiassa kultaa, ja ”Weird science” oli jopa jonkinasteinen radiohitti. Mutta ajat olivat muuttumassa: Danny Elfman tutustui mieheen nimeltä Tim Burton ja pääsi tämän kautta hiljalleen elokuvasäveltämisen makuun. Ja kun menestys tällä saralla alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, jäi Oingo Boingo varjoon. Yhtye julkaisi Dead man’s partyn jälkeen vielä kaksi albumia, kunnes sitten vuonna 1994 ilmestyi nimeään entisestään lyhentäneeltä yhtyeeltä Boingo. Mutta vuonna 1994 olisi kaivattu hittisinglejä ja grungea tai vähintäänkin dancepoppia eikä tämä aivan liian täydellisesti sävelletty ja sovitettu taideteos kelvannut kunnolla edes bändin vanhalle fanipohjalle.

Mutta eipä kyseessä toki olekaan Oingo Boingon albumi. Yhtyeen nimenmuutos on perusteltu, sillä nyt oltiin kaukana siitä ponnahtelevan rytmikkäästä torvisektion kannattelemasta kasaripopista kuin mistä yhtye oli siihen asti tunnettu. (määritelmä voi kuulostaa pahalta, mutta pitää muistaa että yhtyettä johti Danny Elfman - mies on musiikillisesti aivan liian lahjakas tyytyäkseen banaaleihin kasariratkaisuihin) Kitarat ärjyvät kuin ei koskaan ennen, orkesterit vellovat kuin parhaimmilla Elfman-elokuvaraidoilla ja sanoituksista paistaa läpi karvas pettymys 90-luvun illuusiottomaan maailmaan ja sen kaaokseen. Ja on kai otettava huomioon myös kappaleiden pituudet: jos jätetään laskuista pois alle minuutin mittainen ”Tender lumplings” (joka onkin käytännössä vain intro päätöskappaleelle), on piisien keskimitta albumilla noin seitsemän ja puoli minuuttia. Jaaha, progea, sanoisi eräskin. Mutta ei tietenkään; sävellykset, orkestraatiot ja pelkkä ote jolla musiikkia tehdään on vain niin massiivinen, että mikään vähempi ei tuntuisi luonnolliselta. Ja esimerkiksi kahdeksanminuuttinen avauskappele ”Insanity” vyöryy ohi sellaisella voimalla ja pysäyttämättömyydellä, ettei voisi ikinä kuvitella sen olevan paljoa yli viisiminuuttinen. Kappaleesta on ilmeisesti olemassa myös MTV:lle tehty video, mutta en halua nähdä sitä - ”Insanityn” musiikillinen kerronta herättää niin hirmuisesti mielikuvia, ettei kenenkään muun näkemys siitä voisi olla kuin latistus.

Pitäisi kai kunnon fanin tavoin olla murheellinen siitä, että Boingon ura päättyi tähän julkaisuun (tai totta puhuen vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Farewell-liveen, mutta tämä oli viimeinen uutta materiaalia tarjonnut levy), mutta pah. Minä olen tyytyväinen siitä, että Boingo loppui järkäleeseen, jota on mahdoton ylittää. Toki yhtye olisi vielä julkaissut hyviä, ehkä loistaviakin levyjä. Mutta aika vaikea olisi varmasti ollut alkaa suunnitella jatkoa Boingolle. Mikä olisi suuntaus? Minimalismi? Kenties. Ainakaan massiivisemmaksi ei enää pääse... Mutta ei pidä luulla että koko levy olisi yhtä suunnatonta äänivallia. Otettakoon esimerkiksi 16-minuuttinen päätösraita ”Change”. Kappale leijuu suuren osan kestostaan uneliaan kitaran ja lauluäänen varassa, ja vie kuulijansa mukanaan silti yhtä vastustamattomasti kuin kaikki tulvaportit avaava ”Insanity”. Muita suosikkeja: ”Pedestrian wolves”, jonka pirun osuvasti kirjoitettu teksti kertoo ihmisistä jotka saalistavat kuin sudet, ja jonka susina ulvova taustakuoro on kappaleen yhdeksän ja puolen minuutin kohdalla päättyessä käheyttänyt pahan kerran äänensä. Ja joka kesken kaiken loppupuolellaan iskee kuulijan korville hiljaisuuden, jota vain hemmetin funkisti rullaileva basso ja yllättäen mitä kauneimmaksi muuttunut laulumelodia kuljettavat eteenpäin. ”And I take my pleasure through the monkey’s eye / And the wolves all howl while the world around me dies...”

Huomaan juuri että kykenisin kirjoittamaan tästä levystä romaanin mittaisen kuvauksen, ja sittenkin olisi vielä sanottavaa. Lisää suosikkeja: ”Lost like this”, jonka alkupuolella vellovat jouset ja joka sisältää levyn parhaan kitarasoolon, tarpeeksi pitkän jotta siihen on mahdollista tosissaan keskittyä. Suotta ei kitaristi Steve Bartek ole tuottanut levyä yhdessä Elfamin (ja basisti John Avilan!) kanssa. Jokainen kappale on helmi, ja jokaista musiikillista helmeä vasta sanoituksellinen. Siinä mielessä Elfmanin nykyinen keskittyminen elokuvamusiikkiin on totta vieköön harmi, että hänellä ei enää ole tilaisuuksia sanoittaa, sillä läpi koko (Oingo) Boingon viisitoistavuotisen uran hänen kynänsä jälki on ollut oivaltavaa ja laadukasta, ja se, kuten niin moni muu asia, kulminoitui albumilla Boingo. Näkökulma on maanisen harlekiinin, joka on maailman julmuuden lopulta kyynistämä ja sitä myötä äärimmäisen vihainen. Enää ei naurata, ja jos naurattaa, se on omaan itseen kohdistuvaa julmaa, katkeraa ivaa. Maailma on helvetin kiero paikka, Elfman tällä levyllä kuvaa, ja paras kuvaus kaikesta on päätöskappale ”Change”, joka lieneen John Lennonin ”Working class heron” ohella paras anglosaksinen laulunsanoitus johon olen konsanaan törmännyt. ”Change” on kokonaisuudessaan täydellinen kuvaus maailman muuttumisesta, katumisesta, ikääntymisestä, taaksepäin katsomisesta ja katkerista virheistä jotka näkee vasta kun niiden seuraukset ovat kohdalla.

Ja tietenkin on toinenkin syy siihen, että näen elokuvasäveltäjän uran lähinnä jarruttavan Elfmanin luontaisia kykyjä. Mies nimittäin laulaa kuin tuomiopäivän enkeli. Suotta ei häntä edelläviittaamassani Soundin arvostelussa verrattu Freddie Mercuryyn; laulutyylissä on ehdottomasti jotain samaa. Ja minkä klassisessa tyylittelyssä ehkä Queen-vokalistille häviääkin (korostan konditionaalia), Elfman voittaa kyvyssä pysytellä luomiensa orkesterivallien tasalla ja yllä. ”Insanityllä” hän sulkee yhtyeensä uran siistiksi ympyräksi kuulostaessaan kappaleen loppuhuipennuksessa juuri siltä pakkopaitaiselta psykopaatilta, jonka äänellä kiemurtelee läpi koko esikoisalbumin Only a lad.

Kysyin itseltäni kykeneekö Boingoa määrittelemään yhdellä sanalla, ja vastaus lopulta löytyi: pelko. Kun sen tajuaa, se tihkuu läpi kaikkialta, alkaen häiriintyneitä painajaisnäkyjä tarjoavista levynkansista, kulkien läpi jylhien ja tummien äänimaisemien, vimmaisen laulun ja päätyen lopulta asian ytimeen, sanoituksiin. On kuin kappaleista vastaava Danny Elfman olisi pitkään enimmäkseen hyväntuulista musiikkia tehtyään lopulta uskaltanut raottaa oman alitajuntansa verhoa, tarttunut jokaiseen pelkäämäänsä asiaan ja ravistellut ne sanoiksi ja säveliksi. ”Insanity” kertoo maailman pelosta, ”Hey!” irrallisuuden, vanhenemisen ja vastuun pelosta, ”Change” muutoksen ja muuttumattomuuden pelosta... Mutta tämä ei ole lannistuvaa pelkoa vaan raivoavaa. Tekstit kertovat pelon lisäksi yhtä lailla siitä vihasta, jota kertoja tuntee omaa pelkoaan kohtaan. Tietynlaisesta avuttomuudesta ehkä, mutta päättäväisyydestä olla tulematta oman kykenemättömyytensä syömäksi.

Kuten tiedetään, syntyy tuskasta paras taide. Ja kun Danny Elfman on ajautunut pisteeseen jossa hänen sisäänsä ei ole enää mahtunut enempää, hän on päästänyt kaiken ulos. Mikä onni että hänellä on ollut tukenaan näin järjettömän lahjakas yhtye.

Arki pulmilla piiloon

Neropatin käsikirja
Tammi, 1986 (2.p)

Kirja on painettu vuonna 1986, mutta muistelen olleeni hitusen vanhempi saadessani sen joululahjaksi, tuskin paljon, viimeistään seuraava joulu lienee kyseessä. Suomalainen kustantaja Tammi on päättänyt jatkaa suosituksi havaitsemiensa lapsille suunnattujen ”käsikirjojen” sarjaa - Noidan käsikirja, Salapoliisin käsikirja, ja itse 80-luvun puolivälissä riekaleiksi lukemani Vakoilijan käsikirja ovat merkinneet monelle ikäiselleni hirmuisesti. Neropatin käsikirja ei tietääkseni ole ollut aivan yhtälainen suksee (vaikka omistamani kappalekin on jo toista painosta), eikä se totta puhuen samaan alkuteosten sarjaan kuulukaan: originaalin otsikko on yksinkertaisesti Puzzles.

Käsikirjoissa oli kyse lähinnä kuvalliseen kerrontaan perustuvasta informaatiotulvasta. Vakoilijan käsikirja oli pienehkön tiiliskiven paksuinen opas naamiointiin, varjostustekniikkoihin, vakoilijan tarvikkeisiin ja maaston tuntemukseen, ja varsinkin viimemainituista neuvoista muistan itse hyötyneeni paljonkin. Tai hyötyneeni, no jaa, lähinnä tietenkin ne tarjosivat moneksi kesäksi viihdettä. Muistan elävästi miten katkoin risuja nuolen muotoon jättääkseni pusikon juurelle jäljen kulkusuunnastani; kenelle, ei sillä väliä, keneltä salassa, ei silläkään, koska Vakoilijan käsikirja oli varsinaisen vakoilun ulkopuolinen todellisuus, vakoilua vakoilun itsensä vuoksi, ei minkään muun syyn.

Anteeksi, lipsahdin kirjasta toiseen. Mitäpä siis Neropatti? Alkuteoksen nimestä voikin päätellä kirjan sisällön: aivopähkinöitä toisensa jälkeen, ei ohjeita tai neuvoja, ei paljastuksia tai käytännön vinkkejä aivokapasiteetin kasvattamiseen. Pulma- ja tehtäväkirjojen genre lienee ollut melko suosittu pienen ikuisuuden ajan, ja vaikken tilannetta seuraakaan, luulen että niitä ilmestyy edelleen. Eikä Neropatin käsikirja todennäköisesti eroa keskiverto pulmakirjasta juuri mitenkään. Paitsi, jälleen kerran, se eroaa oltuaan jossain vaiheessa allekirjoittaneen suosikkiteos.

Muistatteko ne kappaleet, jotka kuullessaan imeytyy kuin aikakapselissa johonkin tiettyyn tunnelmaan? Tai sen tuoksun, joka palauttaa mieleen äänen ja tunteen ja saa tuntemaan itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi... Niin, Neropatin käsikirjassa on minulle säilynyt jotain äärimmäistä lapsuuden jouluista. Vaikken varsinaisesti muista asiaa, minä kuitenkin tunnen, miten istun olohuoneen upottavassa nojatuolissa joulukuusen valojen ja muutaman satunnaisen kynttilän hämyssä, syön suklaakonvehteja ja ratkon tunnista toiseen pulmia, joista osa on idiooteille suunnattuja itsestäänselvyyksiä (tai peräti vitsejä), osa taas pistää tosissaan miettimään.

Yhteistä kirjan pulmille on, ehkä ymmärrettävästikin koska kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, visuaalisuus. Kuvat ovat isoja ja värikkäitä, ja useimmiten ongelmat liittyvät juuri kuviin. Itseäni miellyttivät - ja miellyttävät edelleen - eniten sarjakuvamaisimmat pulmat; ne missä esiintyy tätä kirjaa varten kehiteltyjä kummallisia olentoja ja/tai paikkoja, jotka sijoittuvat Marsiin tai kummitustaloon tai ovat vähintäänkin yliampuvan visuaalisia. Ehkä yllättäenkin kirjan parasta antia olivat minusta kaksi koko aukeaman kokoista labyrinttia. Mielikuvitukseni lähti etenemään niitä pitkin ja saattoi vaellella tuntikausia käytävissä ja huoneissa keksien niitä pitkin etenevien henkilöiden tarinoita ja kohtaloita. Varsinaiset pulmat unohtuivat ja Neropatin käsikirja muuttui perustukseksi, jonka päälle saattoi rakentaa jotain aivan muuta. Ehkä kirja jopa on jonkinlainen ”käsikirja” ollutkin, ei kädestä pitäen opastava vaan vihjaillen jonnekin muualle vievä. Kummitustalo ainakin leimautui pysyvästi tajuntaani ja muodostui pienine portaikkohuoneineen ja lattialuukkuineen jonkinlaiseksi vanhan ja pelottavan paikan kaavioksi, joka varmasti heijastuu edelleen esimerkiksi kirjoittamiini teksteihin. Tällaiset asiat jättävät jälkensä.

Vielä sananen kirjan kuvituksesta. En tiedä lieneekö kovin moni pannut merkille herraa nimeltä Graham Round - ainakaan verkosta hänestä ei tunnu löytyvän etsimälläkään tietoa - mutta minä huomioin jo 80-luvulla miehen nimen esiintyvän useammassakin tämäntyylisessä kirjasessa. Hänen hieman kotikutoisen ja nopeasti piirretyn näköiset äärisympaattiset (ei missään nimessä söpöt) ihmishahmonsa tekevät tämänkin kirjan tunnelmasta omanlaisensa, ehkä juuri sellaisen johon saattoi eräänä jouluna kauan sitten upota päiväkausiksi ja tuntea olevansa jossain jännittävässä paikassa. Mitä tämä kirja olisi ollut realismiin pyrkivällä tai peräti valokuviin perustuvalla kuvituksella? Vain yksi pulmakirja muiden joukossa, ja Graham Round, missä ikinä oletkin ja mitä nykyään teet, minä saatan olla sinun ainoita fanejasi, mutta haluan sanoa sinulle: olet lyömätön kuvittaja. Kiitos.

(aivan erityisesti kiitän tuosta kummitustalolabyrintista)

Nostalgian notkein siivin

John Byrne: Ihmeneloset
MARVEL 1/1988

Kaksikymmentä vuotta sitten olin harrastanut Marvelin sarjakuvalehtiä aktiivisesti noin kuuden kuukauden ajan ja pidin itseäni niiden suhteen kaikentietävänä konkarina, mikä ei ollut täysin virheellinen käsitys. Kesästä saakka olin kerännyt lähinnä Hämähäkkimiehiä ja erikoisjulkaisuja & albumeita, satunnaisesti myös jokusen Ryhmä-X:n numeron. Lehtien tuolloisen toimittajan, nimimerkki Mail-Manin, ylläpitämällä kirjepalstalla oli alkanut käydä melkoinen kohu: Suomessa alkaisi vuoden 1988 alusta ilmestyä kolmas säännöllinen Marvel-julkaisu. Odottihan sitä ihminen niin kuin vain 11-vuotias voi. Lehden nimeksi ilmoitettiin MARVEL (se kuului kirjoittaa kokonaan isolla), ja lehdessä oli määrä julkaista joka numerossa vaihtuvien supersankareiden seikkailuja, mikä oli ratkaisuna oivallinen. MARVELIN ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kohtapuoliin kuluneeksi kaksi vuosikymmentä, joten on aika ottaa lehti syyniin.

Pistää muuten miettimään että onkohan tuo ykkösnumero kovin harvinainen julkaisu nykyään? Saisiko siitä rahaa? Ostin sen vähillä pennosillani kotipaikkakunnan R-kioskista, jota ei enää ole, siis kioskia, eikä pian enää paikkakuntaakaan kun kuntaliitokset tappavat kotikontuja siellä täällä. No niin, asiaan. En minä tuosta kyllä ihan hiluilla luovu.

MARVELIN ensimmäisessä numerossa esiintyvät Ihmeneloset, nuo Marvel-kustantamon hahmoista ensimmäiset, joiden 80-luvulla Amerikassa ilmestyneitä tarinoita oli jo pitkällisesti Suomessa julkaistukin, ensin Ihmenelosten omassa lehdessä ihan 80-luvun alussa, sitten jonkin verran Hämähäkkimiehen jatkosarjana. Yhteistä näille Suomessa nähdyille julkaisuille oli tekijä: John Byrne. Mies oli aikamoinen starba supersankarisarjakuvissa tuolloin. Noustuaan X-menin kuvittajana maineeseen hän harppasi Fantastic Fourin ohjaimiin sekä kuvittajana että kirjoittajana, niitti mainetta ”uudistamalla” lehteä, vaihtoi sitten monivuotisen urakan jälkeen kustantajaa ja ”uudisti” myös Teräsmiehen, tosin onnistumatta tekemään hahmosta yhtään sen kiinnostavampaa. (minkä lisäksi Byrne on nykyisin sitä mieltä, että häntä on Teräsmiehen yhteydessä turha erityiseksi uudistajaksi mainita, sitä luokkaa vahva oli DC Comicsin toimittajien pyrkimys pitää yllä hahmon status quo)

Koska minulla ei ollut Ihmenelosista mitään muuta käsitystä kuin kesällä 1987 Suomessa julkaistu erikoisjulkaisu (joka sisälsi 60-lukuisia Lee/Kirby-tarinoita), en osannut odottaa muuta kuin että tulossa olisi hyvää matskua ja sillä paras. Tässä mielessä odotus täyttyi. Lehti oli paksu kuin mikä, tarina oli jännittävä ja sopivasti outo (Ihmenelosten seikkailut usein olivat), minkä lisäksi 11-vuotiaana olin sitä mieltä että John Byrne on maailman paras piirtäjä. Sitä hän ei sentään taida olla, mutta periamerikkalaista supersankarikuvitusta on harva koskaan tehnyt paremmin, etenkin kun Byrne oli tuolloin huipputasollaan: kymmenen vuoden kokemus julkaisevana taiteilijana oli hionut hänen taitonsa kukkeimmilleen, eikä uraantumista tai leipääntymistä vielä esiintynyt. Paikoitellen kuvitus näyttää edelleen upealta, Marvelin harjoittamasta räikeästä kökkövärityksestä huolimatta.

Vaikka vuonna 1988 kuvitus minut sokaisikin, voin nyt todeta Byrnen lahjakkuuden olevan sittenkin nimenomaan tarinankerronnassa. Hän ei syyttä saanut mainetta uudistajana; ei hän tietenkään alkanut tarkoituksellista kuvienraastantaa tyyliin Frank Miller ja Yön ritari, vaan hän yksinkertaisesti keskittyi oleelliseen. Hirveän suurta osaa niistä Marvel-sarjakuvista joiden parissa olen 80-luvulla viihtynyt, on nykyisin tympeä lukea koska ne on niin selvästi osoitettu ylhäältä alas: varhaisteineille omasta mielestään kypsiltä aikuisilta. Ne ovat selitteleviä, yrittävät olla hauskoja, turvautuvat helppoihin ja juonellisesti yltiövarovaisiinkin ratkaisuihin - sillä eihän kukaan halua lukijansa putoavan kärryiltä. Byrne ei sorru tähän. Tietenkin Fantastic four on hänen kaudellaan ollut aivan yhtä lailla lapsille ja teineille suunnattu lehti kuin ennen häntä, ja jälkeen, näihin päiviin asti ja edelleen. Mutta Byrnen hahmot eivät käyttäydy kuin aikuisten raameihin puetut lapset.

Pidän siitä että tarina viivyttelee kohtauksissa eikä lennä eteenpäin kuin turboahdettu toimintaelokuva. Henkilöt keskustelevat alleviivaamatta ja vuorosanoin, joiden tarkoitus ei ole joka lauseessa vääntää rautalangasta neljännen seinän takana asustavalle lukijalle mistä missäkin on kyse. Varsinkin lehden avaustarina, joka sijoittuu Latveriaan, tuohon amerikkalaisesta näkökulmasta varmasti perin tyypilliseen eurooppalaiseen pikkuvaltioon, on nimellisesti supersankarisarjakuvaa, mutta käytännössä megalomaanisen tyrannin yksinpuhelua satunnaisin scifistisin viittauksin - sillä science fiction on Ihmenelosten tarinoissa aina läsnä. Pidän myös siitä että Byrnellä on kova pyrkimys inhimillistää hahmojaan. Hänen pestiinsä asti omassa utopistisessa tornitalossaan asuneet sankarit muuttavat nyt kukin tahoilleen, kalustamattomiin ullakkohuoneistoihin ja peräti omakotilähiöihin. Tietenkään tällaiset muutokset eivät pysy voimassa sarjakuvassa, jonka on tarkoitus ilmestyä kuukausittain täältä hamaan maailmanloppuun, mutta aikanaan on monesta lehteä lukeneesta nuorukaisesta varmasti tuntunut että todellisuuden perusteet järkkyvät kun Ihmeneloset eivät vietä kaikkea aikaansa yhdessä kuten Beatlesit 60-luvulla. Hehän, kuten tunnettua, asuivat samassa talossa ja jammailivat aamusta iltaan.

MARVEL 1/1988 ei ole laatusarjakuvaa. Myönnän moukkamaisuuteni ja totean, että verrattuna esimerkiksi suureen osaan suomalaista nykysarjakuvaa, on Byrnen Ihmenelosia oikeastaan aika mukava lukea. Kuvista saa selvän ja tarina ei sen paremmin aliarvioi lukijaansa kuin muistuta terapiaistuntoa. Tämä on perussarjakuvaa, ja hyvää sellaista, joskin tietysti supersankaritoimintaa ja sellaisenaan monen mielestä alempiarvoista, enkä kiellä etteikö itseänikin toisinaan olisi tympinyt se, että niitä supervoimia piti ängetä kaikkialle. Edelleen internetin kautta vuodattuu se amerikkalainen näkemys, että sana ”comic book” tarkoittaa nimenomaan supersankarisarjakuvaa, koska ainoa mahdollinen muu sarjakuvan muoto on sanomalehtistrippi. Jos olisin kulttuurintutkija, ottaisin selvää mistä tuossa supervoimafiksaatiossa on kyse ja miksi se jyräsi alleen melkein kaiken muun kuvallisen kerronnan Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkipuoliskon aikana.

Mainittakoon vielä eräs kiintoisa kerronnallinen elementti. MARVELIN 1/1988 ilmestyttyä moni ilmoitti närkästyneenä Mail-Manin palstalla ettei pitänyt Byrnen itsensä esiintymisestä lehden loppupuolella. Minä taas tykkäsin siitä kovasti. Termi ”metafiktio” ei tietenkään ollut vielä tuolloin minulle tuttu, mutta tämä oli ensimmäisiä kohtaamisiani kyseisen kerrontatavan kanssa ja se avasi minulle monia ovia. Byrnen ratkaisu sepittää itsensä mukaan tarinan kosmiseen päätöslukuun oli kutkuttavan erikoinen ratkaisu. Aloin nähdä fiktion kerroksina: on taso jossa fiktiiviset hahmot esiintyvät fiktiivisissä tarinoissa, on taso jolla heistä luetaan, ja yhtäkkiä oli jotain sillä välillä. En pitänyt Byrneä itserakkaana egoistina kuten monet Mail-Manille kirjoittavat, vaan ennen kaikkea nokkelana kertojana, huumorintajuisenakin. Tosin miehen nykyinen vittumainen imago, lähinnä hänen oman verkkosivustonsa keskustelupalstalla muodostunut, on osoittanut että hän ehkä sittenkin on vain itserakas egoisti. Mutta sen verran paljon hyvää sarjakuvaa Byrne on urallaan luonut, että minun puolestani hän saa ihan rauhassa olla vaikka kuinka rasittava nykyisin.

Miten genre syntyy?

Juice Leskinen & Coitus Int
Love records, 1973

Jos on uskominen väitteisiin, ja mitä muuta varten väitteitä esitettäisiin kuin että edes joku olisi samaa mieltä niiden kanssa, olen tälle levylle paljosta kiitollinen. Sillä niin usein on nähnyt mainittavan suomirokin syntyneen nimenomaan tämän Juice Leskisen ensimmäisen levyttäneen bändin ensimmäisen julkaisun myötä, että onhan siinä jotain perää oltava. Tehtiinhän tässä maassa toki ennenkin rock-tittelin alle luokiteltua musiikkia, mutta joko englanniksi tai brittihittejä kotimaiseksi kääntäen. Juice, niin siis väitetään, toi ehdan suomalaisen soundin musiikkiin jonka lainalaisuudet tulivat kaukaa muualta.

Tavallaan tämä pitää kyllä paikkansa, sillä Coitus Intin esikoisalbumin toinen jalka seisoo tukevasti kumisaappaaseen verhottuna mutaisessa suomaastossa jolla on nimi: iskelmä. Mitä tämän levyn kappaleista esimerkiksi sellaiset kuin ”Hän sammuu” ja ”Lähde takaisin” ovat muuta kuin perinteisen iskelmäkaavan uskollista toistoa; tai uskollista ja uskollista, onhan tämä hulttionuorten rock-kukkoilun näkemystä iskelmästä mutta jotenkin niin perin suomalaista kuitenkin, ettei näitä kappaleita maailmalla tuolloin niin kovin suosittujen jytäorkesterien levyillä olisi nähty. Edes muilla kuin näillä napsahtavan osuvilla suomenkielisillä riimeillä varustettuna. Mutta tämän musiikillisen geeniperimän lisäksi löytyy tietenkin myös sitä rokettirollia itseäänkin - parhaana esimerkkinä avauskappale ”Heinolassa jyrää”, jonka kertosäe on häpeämättömästi nyysitty Beatlesin ”Back in the USSR”:sta, säveltäjäksikin pokerinaamalla merkitty Leskinen itse. ”Ei koskaan jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”... Olin kuunnellut kappaleen monesti ennen kuin huomasin tuossa kohdin laulavani mukana ”Well the Moscow girls really knock me out, they leave the west behind”. Menköön kunnianosoituksen piikkiin, mutta jollain tavalla kyllä pidän siitä että niinkin suunnattoman tuotannon julkaissut artisti kuin mitä Leskinenkin sitten lopulta oli, aloitti uransa sävelvarkaudella.

Ongelmallisinta albumissa, tai lähinnä kai sen historiallisessa statuksessa, on juuri Leskinen. Koska ennen kaikkea Coitus Int on bändi, ei taustaorkesteri starballe. Neljästätoista kappaleesta kuuden vokaalit hoitaa joku muu kuin Juice itse, ja kappaleiden kirjoittajinakin kunnostautuvat etenkin pikapuoliin tämän jälkeen omille teilleen lähteneet Mikko Alatalo ja Harri Rinne. No niin, nythän päästään toiseen asiaan, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla musiikinystävällä on nieleskelyn paikka, mutta joka hyväksyttävä kuitenkin on: Mikko Alatalo helvetti sentään on loistava. Mitä tosiaan tapahtuikaan näiden alkuvaiheiden jälkeen sellaista, joka sai hänet uppoamaan yhä syvemmälle imelän suomi-iskelmän ja luoja armahda tammerkoskilaulatusten syvyyteen? Coitus Intin esikoislevyllä Alatalo on Leskisen kanssa tasaveroinen artisti, joka on kirjoittanut hyviä kappaleita ja joka on ylivoimaisesti kokoonpanon paras laulaja. ”Hengitä sisko”, Alatalon ja Rinteen kirjoittama kappale, jonka tässä vaiheessa vielä kovin kaukaa tuleva kansanedustaja itse laulaa, on hillitön esitys. Anteeksi alatyylini mutta kuuntelen levyä parhaillaan ja olen fiiliksissä: aivan saatanan hieno biisi. Ei tällaista enää tehdä - korni toteamus, mutta niin paikkansapitävä. Häpeämätön miehinen angsti (”kuule, ei oo helppoa olla mies”) yhdistyy upeaan sävellykseen ja silti parasta on Alatalon laulusuoritus, joka ulvovine falsetteineen riistäytyy täysin hallinnasta kappaleen ekstaattisessa huipennuksessa. Neroutta, ja on tosissaan sääli että Mikko sittemmin siirtyi turvallisemmille urille.

Palataanpa siihen historialliseen kontekstiin. Vuonna 1973 on varmasti ollut ihmetys jo pelkkä albumillinen suomeksi sanoitettua purevaa rock-musiikkia; ei niinkään väliä sillä että musiikillisesti levy on kiusallisen epätasapainoinen. Tai, kuten niin usein musiikin parissa käy, etupainoinen, joskin näin etupainoisia albumeita olen harvoin kohdannut. Viisi ensimmäistä kappaletta Coitus Intillä ovat niin silkkaa timanttia, niin selkeää parhautta, että jos ne olisi julkaistu yksikseen EP-mitassa, puhuttaisiin kyseisestä kiekosta kai vieläkin suomalaisen musiikin jumalallisesti kimaltavana tähtihetkenä. Tai minä ainakin puhuisin. Edellämainittu ”Hengitä sisko” ja ”Jeesus pelastaa” ovat tuon viisikon kuningaskohdat, jälkimmäinen kappaleista on osoitus siitä että uskontojen kaksinaamaisuuden irviminen on ollut Juicella nuoruusvuosista lähtien verissä; teemahan ei hänen sanoituksistaan poistunut koskaan, ja ”Jeesus pelastaa” on lukuisista uskontojen kuvioille nauravista kappaleista sattuvimpia. Eikä kolmessa vuosikymmenessä mikään liene muuttunut; edelleen saadaan syntejä anteeksi Jeesuksen nimeen. Kappale kuuluu muuten myös niihin harvoihin, jotka saavat minut joka kerta nauramaan ääneen. Se vain on niin tosi.

Mutta etupaino on etupaino, ja kun viiden ensimmäisen täysosuman jälkeen törmätään ”Imeläkiveen”, alkaa yhtyeen meno horjua. Kyseinen kappale vielä kulkee, mutta LP-levyn b-puoli olisi yhtä hyvin voinut olla täynnä, no, melkein mitä tahansa. Kappaleet soljuvat ohi joko häkellyttävän mitäänsanomattomina (”Zeppeliini” ja ”Nonamen laulu”, josta en kymmenien kuuntelujen jälkeenkään muista sen paremmin säveltä kuin sanan sanaa) tai raivostuttavan päähäntarttuvina jolkotuksina (”Oo! Raili”). Edelleenkään ei toki varsinaisessa ulosannissa ole vikaa. ”Rokkaan” rokkaa tyylillä, ”Lähde takaisin” on tekstiltään yhtä hykerryttävän miehinen kuin ”Hengitä sisko” (Alatalo/Rinne -tekstejä molemmat) ja varsinkin Alatalo laulaa edelleen hyvin. Mutta onnettomien sävellysten kasaaminen yhdeksi jatkumoksi albumin kakkospuolelle on pakko olla tietoinen ratkaisu. ”Tulppaanissa” sentään on yritystä, ja pointsit myös estottoman poikamaisille kaksimielisyyksille.

Kyllä minä pidän tästä levystä. Se on niin kotikutoinen että kuulostaa autotallibändiltä paikoitellen, eikä ole lähimainkaan parasta mitä Leskinen on saanut aikaan (hänen uransa zeniitti osuu nähdäkseni hieman yli vuosikymmenen myöhempään ajankohtaan, Grand Slamin albumeihin Pyromaani palaa rikospaikalle ja Yölento), mutta Alatalo ei tietääkseni ole tällaiseen enää yltänyt, ja yhtyeen muista jäsenistä harva tietää. (seitsemän hengen bändi jossa on esim. neljä kitaristia on sinällään melko mielenkiintoinen kokoonpano) Mutta jos tällä levyllä synnytettiin suomirock, on siitä kiittäminen vaikkapa sitä, että minulla on vuonna 2007 levyhylly puolillaan kotimaista musiikkia ja niin paljon hyvää siihen joukkoon mahtuu että on kumarruksen paikka. Vaikka Coitus Intillä on vikansa, olisi suomenkielinen rock voinut syntyä paljon lahjattomampienkin tekijöiden myötä.

Takavasemmalta ohi

Richard Bachman: Teloittajat
Tammi, 1996

Teloittajat on varmaankin niitä kirjoja joista ei saisi tykätä jos mielii olla uskottava kirjallisuusihminen. Minkä kirjoitettuani tietenkin korjaan: kyseessä on tietenkin niitä kirjoja, joista nimenomaan saa tykätä, kunhan tietää katsovansa tämäntyylistä kirjallisuutta oikeasti hieman yläviistosta ja julkisesti antaa ymmärtää että suhtautuminen siihen on lievästi ironinen, vaikka todellisuudessa ja salaa pitää kirjasta vain sen vuoksi että se on helevetin hyvä kirja.

Kun Teloittajat ilmestyi, oli jo yleisesti tiedettyä että Richard Bachman on eräänkin koillis-amerikkalaisen miljonääri Stephen Kingin salanimi, jolla hän 70- ja 80-luvuilla rustaili räväköitä, kohtuullisen pinnallisia ja enimmäkseen aika hauskoja (Kirouksesta en pitänyt, muut neljä kyllä maistuivat) pikalukukirjoja. Olivatko ne nyt niitä pahamaineisia ”lukuromaaneja”, tiedä häntä, en vieläkään ymmärrä koko termiä, mutta ainakin Suomessa kolmena eri niteenä ilmestyneet viisi varhempaa (ja aidosti salanimen takana piilossa julkaistua) Bachman-kirjaa olivat kerralla ahmaistavaa kamaa.

Teloittajat ei sovi jatkumoon, ja ainakin äkkiseltään oli kirjan vuonna 1996 ilmestyessä mahdoton sanoa miksi salanimi. King oli tuolloin tullut kaapista jo ajat sitten, ja muutenkin Teloittajat on paitsi paksumpi jo moniulotteisempi, myös raskaampilukuinen kuin aiemmat Bachmanit. Ameriikanmaalla (ja ehkä muuallakin maailmassa paitsi Suomessa) olisi lanttu kirjakaupan hyllyllä leikannut nopsemmin: Teloittajien ja Kingin samaan aikaan omalla nimellään julkaiseman Epätoivon kaupungin kansien kerrotaan olevan yhtenevät antaen näin osviitan koko lukutapahtumalle, vaikka toisaalta jos Epätoivon kaupunki on Teloittajia lukiessa jo tuttua tavaraa, syttyy oivallus kyllä: samat ihmisethän tässä esiintyvät.

Niin, paitsi eivät samat. Tai kylläkin samat, mutta eri tilanteeseen heitetyt. Ikitylsän ja häkellyttävään ”Jeesus pelastaa pahuudelta” -paatokseen loppupuolellaan notkahtavan Epätoivon kaupungin sattumalta toisensa erämaakaupungissa kohtaavat maantienkulkijat ovatkin Teloittajissa pikkukaupunkilähiön uneliaan kadunpätkän varrella naapureina asuvia periamerikkalaisia. On kuin King olisi keksinyt ensin henkilöt, sitten hahmotellut heille pari erilaista mahdollisuutta kasvaa kärsimystensä kautta ihmisenä (kuten Kingin teoksissa henkilöt väistämättä tekevät) (enkä sano tätä pahana asiana). Ehkä hän on kirjoittanut Epätoivon kaupungin ensin; se on hänen 90-luvun tuotannolleen tyypillisen ponneton ja etenee kuin Frank Darabontin viime vuosina Kingin tuotannosta ohjaamat elokuvat: laveasti maalaillen ja tunteisiin säälimättä vedoten kohti kyynelten takaa pilkistävää onnellista loppua. Ei hyvä, etenkään kun kirjoittaja on joskus aiemmassa elämässään saanut lisänimen ”kauhun kuningas”.

En tiedä mikä Kingiä piinasi 90-luvulla, mutta hän kerta kaikkiaan unohti miten kirjoitetaan meneviä romaaneja. Olen toki veikannut syyksi sitä, että Stephen oli liian iso nimi kustantajille, eikä kukaan uskaltanut enää toimittaa hänen jaarittelevia käsikirjoituksiaan; etenkin Unensieppaaja on mitä varmimmin tästä kärsivä taidonpuutteennäyte. Ikävältähän nämä hukkaan heitetyt mahdollisuudet (Unensieppaaja, Uneton yö ja Epätoivon kaupunki tästä pahimmin kärsivät: Eksyneiden jumala taas on jo ideanakin niin heikko ettei sitä kai olisi mikään pelastanut) varsinkin kun Teloittajat osoittaa, että King olisi ollut kykenevä vaikka mihin. Bachmanin nimen alla kirjoittamisella on ollut selkeä psykologinen vaikutus; kirjailijan päältä on poistunut miljoona lukkoa ja estoa ja hän on päästänyt sisäisen räyhähenkensä vapaaksi.

No mikä sitten tekee Teloittajista niin mainion kirjan? Odotelkaapa hetki kun muistelen mikä aikoinaan vetosi vuosikymmentä nuorempaan minuun... Osittain syy on juuri tylsässä Epätoivon kaupungissa. Teloittajissa tehty selittämätön skenaarionvaihdos oli minusta tuolloin kutkuttava idea, ja se on erittäin toimiva ja omaperäinen ratkaisu edelleen. Samat henkilöt, mutta kuitenkin hivenen eri. Samankaltainen tilanne, mutta uudessa valossa - siis samankaltainen, ei samanlainen. Teloittajat on toki juoneltaan melko yksinkertainen: pikkukaupungin lähiö, rauhallinen arkiaamu, yllättävä tuho, yrityksiä selviytyä. Mutta aineksista rakennettu soppa on juuri sopivan monipuolinen ja järjetön, selittämätön, populaarikulttuurin eri osa-alueita häikäilemättä syleilevä. Pidän siitä että toiminta alkaa jo teoksen alkusivuilla, ja se alkaa vauhdilla, yllättäen ja räjähtäen. Nuorempana vaikutuin suuresti myös kaikesta ei-kirjallisesta sillisalaatista, jota lukujen välit ovat täynnä: mukana ovat lehtileikkeet, päiväkirjakatkelmat, lapsen piirrokset, kirjeet ja näytteet elokuvakäsikirjoituksista. Nyttemmin ne eivät enää totta puhuen niin kosketa, mutta toisaalta heijastelevat mainiosti teoksen omaa monitahoisesti peilaavaa kerrontaa. Teloittajat vaihtaa suuntaa ja näkökulmaansa laukausten tahtiin. Kirja on hektinen.

Ja koko ajan lukijan mielessä kummittelee Epätoivon kaupunki. Asioita yrittää yhdistellä ja järkeillä, löytää syitä ja selityksiä. Entä löytyykö niitä lopulta? Onko sillä väliä? Teloittajat on eri kertomus eri tapahtumasta, ja samalla hilpeän kikkaileva osoitus kirjailijan huimasta vapaudesta, joka on paljon suurempi kuin mitä (varsinkaan sellaisilta kirjailijoilta kuin King) yleisö yleensä sallii: hänen on valta ja voima tehdä mitä huvittaa. Teloittajat on urautuneen kirjailijan aivotuuletus; näyte siitä miten hieman hengettömän ja kaiken hyvän voittoon pahasta uskovan kertomuksen olisi myös voinut tehdä. Ilkeämmin ja rempseämmin siis, kaoottisemmin koska sitä maailma on. Kingin 90-luvun alkuvuosien jälkeen kirjoittamista kirjoista Teloittajat on ainoa, jonka ääreen olen palannut ensilukeman jälkeen ja josta olen alusta loppuun nauttinut uudemmankin kerran.

Nurkassa nyhjäävä trendinluoja

Radiohead: Kid A
Emi, 2000

Tunnen vieläkin toisinaan olevani vasta tutustumassa asioihin, kuten musiikkiin esimerkiksi. Siinä missä muut viettivät yläaste- ja lukiovuodet angstaamalla synkän musiikin (tai reippaan hevihölkän, tai juntahtavan euroteknon) parissa ja piirrellen bändien logoja, minä vähät kiinnostuin. Vasta parikymppisenä ajauduin musiikin pariin, enkä silloinkaan piitannut ajankohdan (90-luvun jälkipuoliskon) artisteista, vaan etsin levykauppojen hyllyistä 60- ja 70-luvun klassikkoja, joista olin jo etukäteen lukenut kaiken ennen ostoksille menoa. Koska miksi ostaa sikaa säkissä?

Tästä ajan hermolla pysymättömyydestä on seurannut mm. sellaisia hauskoja sattumuksia, että vaikka pidänkin itseäni moniruokaisena ja populaarimusiikin vaiheista ja historiasta paljon tietävänä ihmisenä (amatööritasolla paljon tietävänä siis) en ole vielä tähänkään päivään mennessä koskaan kuullut esimerkiksi Radioheadin albumia OK Computer. Vaikka sen pitäisi olla juuri minun ikäluokkani musiikillisia virstanpylväitä! Shokki ja kauhu. Ensikosketukseni bändiin, jota edelleen ylihypetetään joka paikassa niin että suhtautumisessani on aina lievää kyynisyyttä, tapahtui keväällä 2000, jolloin sain siskolta lainaksi hiljakkoin ilmestyneen albumin Kid A. Kuuntelin sen kerran tai pari, pidin muutamasta kappaleesta, mutta kokonaisuutena albumi jäi hahmottumatta. Tietenkin tiesin että nyt ollaan merkittävien asioiden äärellä, ja levyn mystinen imagokin kiehtoi siinä määrin että listamenestysbändejä karsastavanakin astelin kauppaan ja ostin levyn myös omaan kokoelmaani.

Eikä tämä kuitenkaan kaupallista musiikkia ole. En tiedä kuinka paljon uutta Radiohead lopulta toi popmusiikin kentälle. Ei tarvitse kauempaa etsiä kuin kotomaasta, kun jo löytyy vaikkapa Sielun veljien Musta laatikko, jonka ykkös-cd on paljolti Kid A:ta muistuttava rock-kaavojen silpominen ja uudelleenjärjestely, ja siis julkaistu tasan kymmenen vuotta ennen Radioheadin uudestisyntymää. Näkyvyys on tietenkin kaiken A ja O, ja tuntematon pikkubändi jostain Munahikiältä ei olisi samalla levyllä kaatanut aitoja maailmalla ehkä ihan samassa määrin kuin Radiohead. Mutta kun joku tekee jotain uutta, tai näennäisen uutta, on seuraajien määrä aina loputon. Yhä edelleen näkee musiikkiarvioissa käytettävän termiä ”radiohead” kuvaamaan tietynlaista koneistettua melankolista pörinää, sumeaa lo-fi naksutusta ja apaattista voihkimista. (kuvailinko juuri Kid A:n kokonaisuudessaan?) Tämä ei toki ole Radioheadin vika, vaan, ehkä, mielikuvituksettomien bändien, ja osittain kai myös rock-journalismin ja -historiankirjoituksen, jossa Kid A nostettiin osapuilleen Himalajan korkuiselle jalustalle ainakin omasta mielestäni osittain ansiotta.

En kiellä etteikö Kid A sisältäisi aivan hemmetin hienoja kappaleita. ”Everything in its right place”, ”The National anthem”, ”How to disappear completely” ja nimikappale olisivat tappokamaa vaikka levy ei olisi myynyt maailmalla kuin sata kappaletta eikä kukaan olisi kiinnostunut sen uudenlaisesta äänimaailmasta. Jos Radiohead olisi osoittanut oikeasti olevansa fiksu ja markkinavoimista välittämätön yhtye (kuten se tänä vuonna tekikin, myöhässä), se olisi jättänyt Kid A:n jälkipuoliskon kappaleet arkistoihinsa pölyttymään (koska ”Treefingers” ja ”Motion picture soundtrack” tappavat kuulijan tylsyyteen, ”Morning bell” on ärsyttävä vaikerrus ja muut... jaa, kas kun en nyt satu muistamaan niitä muita) ja niiden sijasta lisännyt levylle vuotta myöhemmin ilmestyneen Amnesiacin parhaimmiston; kyseisestäkin levystä kun noin puolet on hukkakauraa. Näin syntynyt albumikokonaisuus olisi räjäyttänyt tajunnan, ja viihtyisi takuulla meikäläisen soittimessa huomattavasti useammin kuin nämä kaksi levyä yhteensä. Sillä niin paljon kuin pidänkin Kid A:sta ja sen vähemmän huomioidusta jatko-osasta, ne kuitenkin sisältävät paljon tyhjää, paljon äänimassaa ja tuotantokikkailua ilman varsinaisia sävellyksiä. Kid A:n viimeisen kolmanneksen aikana ajatus harhailee väkisinkin aina.

Yksi juttu tulee vielä mieleen mikä on aivan pakko sanoa. Kid A on progea. Julkaisuvuonnaan albumi oli varmasti paras progressiivinen rocklevy ainakin kahteenkymmeneen vuoteen, ja olemalla jotain aivan muuta kuin edeltävien vuosikymmenten huonot 70-luvun progedinosaurusten imitaatiot, se pelasti genren, eikä vain pelastanut, vaan teki siitä muodikasta jälleen. Sittemmin ”progeksi” on aivan omaehtoisesti luokittautunut monikin kiinnostava bändi, esimerkkinä vaikkapa brittiläinen Elbow. Hissukkaprogeahan tämä Radioheadin aloittama suuntaus on vanhaan pompöösiin menoon verrattuna, mutta uudistus on uudistusta ja varsinkin tällä saralla se oli tervetullut tapahtuma.

Miehisen uhon lopullinen tuho

Juha Seppälä: Super Market
Wsoy, 1991


Hankin Juha Seppälän Super Marketin viiden euron pilkkahintaan pari vuotta sitten Sammakon kirjakaupasta Humalistonkadulta. Sen räiskyvän oranssi kansi, jolle oheinen kuva ei tee millään tavoin oikeutta, koska skannerini on kaikesta päätellen huono, pomppasi tarjoushyllyn tarjonnasta silmiini, mutta syy ostopäätökseen ei ollut siinä, vaan aiemmin sinä talvena osallistumassani kuivikkaassa seminaarissa, jossa eräs osanottajista teki teoksesta tutkimusta. Seminaarissa käyty keskustelu vakuutti minut siitä, että teos kuuluu ei ainoastaan lukulistalleni vaan suoraan omaan kirjahyllyyni. Halusin tietää oliko teos niin räävitön, niin mauton, niin kuvia kumartamaton ja niin pohjattoman pessimistinen kuin väitettiin - ja samanaikaisesti, jollakin inhoakin herättävällä tavalla, hauska. Niin ja lohduton, toivoa näyttämätön, mikä oli minun tuolloinen pääasiallinen käsitykseni Seppälän tuotannosta.

Ennen Super Marketia olin tosiaan melko tietämätön Seppälästä. Tietenkin tiesin hänen maineensa mediaa välttelevänä jurottavana porilaisena, siis melko pelottavana ihmisenä. Ja olin muistaakseni edelliskesänä lukenut hänen esikoiskokoelmansa Torni, josta pidinkin, mutta joka jätti kuitenkin hieman persoonattoman olon, ja oli siinä määrin kolkko maailmankuvaltaan että sai tuntemaan pahanlaatuista sielullista tyhjyyttä. Vaikutuksille alttiina teininä siihen törmääminen olisi saattanut aikaansaada pahaa jälkeä. Ainakin se olisi ruhjonut minut kirjoittajana masentuneeksi kyynikoksi. Mahtaisinpa olla jonkinlainen maamme kirjallisuuden karu tähdenlentokin nyt, kun ajattelee miten lähellä Seppälän esikoisteoksen maailmankuva oli sitä maaseutumaisemaa, jonka otteessa teininä räpistelin.

En odottanut sitä samaa enää Super Marketiin tarttuessani. Perhana vieköön, minä olin valmistautunut lukemaan jotain äärimmäisen mautonta ja vastenmielistä, ja tietenkin korkeakirjallistakin - julkaisuvuotensa Finlandia-ehdokas sentään. Ja kuitenkin ajattelin myös että okei, kirja on ilmestynyt vuonna 1991, tuskin se enää 2000-luvun pitkälle edettyä onnistuu niin kovin miljoonasti iskemään.

Vaan iski se. Seppälä on kirjoittanut irvaavaa kuvainraastantaa, mutta siinä missä joku muu olisi tyytynyt ”vain” olemaan mauton, tahallisen provokatiivinen ja shokkihakuinen, on Seppälä saavuttanut jonkin kummallisen primitiivi-ihmisen tason, päässyt yhteyteen matalimman lattaotsaisen neanderthal-jäänteen kanssa, juuri sen joka meistä jokaisessa lopulta on sisimpänä kun tarpeeksi etsii. Vasta sen luokse päästyään hän on kirjoittanut Super Marketin.

Mitä kirjasta sitten löytyy? Seksiä? Voi kai niinkin sanoa, joskin sana ”naiminen” lienee tässä yhteydessä parempi. Tai jokin muu, alatyylisempi. Oikeastaan varsinaista ihmisten välistä kanssakäymistä ei juuri esiinny, vaan pikemminkin sen puutetta, siitä puhumista, sen näyttämistä kuvottavana fyysisenä pakotteena ja siitä hirveästi turhautumista. Osa teksteistä ottaa opastavan kannan, esimerkkinä vaikka novelli ”Jos kulli ei seiso”. Entä väkivaltaa? Voi, kosolti. Tässähän on kyseessä nimenomaan miesten maailma, ja miesten maailma on jos ei nyt varsinaisesti väkivaltainen jatkuvasti, niin ainakin sellainen, missä väkivallan mahdollisuuden on aina oltava läsnä. Miehen on oltava fyysisesti kykenevä tappamaan tai hän jää jalkoihin, ja varsinkin sota-aikaa kuvaavat novellit tuovat tämän julman faktan liki lukijaa. Harva mies kuitenkaan pystyy siihen mihin uhoaa pystyvänsä, mikä sekin kyllä Super Marketista paljastuu.

En ala käymään kokoelman novelleja (jos nyt novelleiksi näitä kaikkia voi sanoa, paikoitellenhan ollaan hyvin lähellä katkelmaproosaa tai pakinoita) eritellen läpi, mutta teen muutaman poiminnan kuitenkin: avausnovelli Sininen kotka lienee ”seppäläisin” näistä, ainakin vuonna 1991 se on ollut aiemmasta tuotannosta muistuttavin teksti ja sellaisena oiva portti kulkea Super Marketiin sisään. Se on myös heti kaunistelematon mielipide siitä, mikä on mies ja mitkä ovat miehen roolit länsimaisessa yhteiskunnassa kun lähestytään vuosituhannen vaihdetta. Mies on joko itsestään liikoja luuleva öykkäri tai onneton luuseri. Teema jatkuu läpi teoksen, ja nämä kaksi ääripäätä sekoittuvat toisiinsa enemmän ja enemmän. Lopulta, novellissa Kaukopartiossa (oma suosikkini muuten) on jäljellä enää vastenmielisiä ääliöitä, mihinkään kykenemättömiä säheltäjiä ja pellejä, joilta ei todellakaan suju esimerkiksi sota, niin kaukopartiossa venäläisiä kyttäämässä kuin ollaankin. Kuvat kaatuvat ryskyen, vaan eivät vielä ihan niin ryskyen kuin 90-luvun lopun teoksessa Suomen historia, jossa Seppälä tarttui yksittäisiin henkilöihin, pääasiassa taas tätä kirjoittaessani uljaassa valokeilassa patsastelevaan Mannerheimiin, ja hioi heidän näköispatsaistaan kiillon pois. Kymmenisen vuotta Suomen historian jälkeen kaivataan taas nopeasti jotakuta Paavo Rintalan tai Juha Seppälän kaltaista historiankirjoittajaa. Äkkiä ettei Harlin ehdi ensin.

Mutta marssitaanpa Marketin ovista takaisin: Vastenmielisessä törkeydessään (ja mistä se koostuu: pilluvitseistä, eritteistä, ihmisen alennustilasta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, tahallisen ällöttävästä uhomiehisyydestä ja likaisista seksifantasioista) Super Market on kuitenkin julmetun hauska kirja. Ilkamoivimmilleen Seppälä heittäytyy armeijaa kuvailevissa jaksoissaan, joista onnettoman Yk-kapteenin huonoa päivää kuvaava teksti jää mieleen, se sisältää miellyttävästi absurdejakin sävyjä. Toki huumorin takana pilkistää jatkuvasti pakokauhuinen ahdistus siitä, mitä enää on jäljellä ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista yhteiskunnassa, jossa kilpailu ja markkina-ajattelu tappavat elintilan. Kliseistäkö? Ehkä, joskaan ei välttämättä vielä 16 vuotta sitten ollut. Mutta näinhän teoksille käy, ne ovat sidotut aikaansa siinä määrin, että vaikka vuonna -07 tiedostaakin Seppälän ennakoineen nousukauden kukkeimpaan aikaan ilmestyneessä Super Marketissaan esimerkiksi laman, tuntuu sen yltiökuluttava kuvaus nyt tutulta. Niin monet ovat kirjoittaneet sittemmin samaa.

Kokoelman niminovelliin, sen koko puolentoista sivun pituuteen, tiivistyy kuitenkin paljon oleellista kulutusyhteiskunnan toimintatavoista. Jos kirja muuten ei kiinnosta, suosittelen kirjaston hyllyjen välissä salaa lukemaan edes kyseisen tekstin. Ja lähtemään sitten kävelylle lähimpään automarketiin. Seppälä saa näkemään toisin, mutta ei välttämättä virkistävällä ja herättelevällä tavalla. Novellin käskymuotoinen kerronta pikemminkin lannistaa esineellistämällä kaiken, lopulta myös tekstissä räyhäävänä toimijana mesoavan miehen: ”kyllä sinulla tässä vaiheessa jo erektio pitäisi oleman.” Muistan edelleen professorimme äänen kun hän kiukkuiseen sävyyn luki tuon lauseen kirjasta edellämainitussa seminaarissa; se kaikui varmasti käytävään asti ja toivon että joku arka ensimmäisen vuoden opiskelija oli kuulolla.

Super Marketin jälkeen olen jatkanut Seppälään tutustumista, mutta yhtäläistä vaikutusta ei minuun ole tehnyt kuin jo mainitsemani Suomen historia. Näitä kahta kirjaa yhdistää uppoaminen teräväksi hiotun kirveen lailla syvälle ilmestymisajankohtansa Suomi-kuvaan. Kasinotaloudessa rypevä maa sai lahjaksi Super Marketin, Eurooppaan hamuava ylpeä ja itsenäinen Suomi taas kuvan historiansa merkkihenkilöistä housut kintuissa. Kumpikin kirja on ohut, ytimekseen tiivistetty, julma ja hauska. Ehkä Suomen historia on karvan verran parempi teos, ja ehkä Super Market on kuitenkin historiallisessa kontekstissa merkityksellisempi. Näin kauas me olemme eläimistä päässeet, Seppälä näyttää, eikä eroa ole muuta kuin se, että eläimet ovat harvoin niin itsetuhoisia kuin tässä kirjassa. Ja niin onnettoman typeriä.

Mikä?

Yksinään puhuva irtopää ei ole millään tavoin merkittävä. Se nököttää pöydän nurkalla vailla sanottavaa, tai sen sanottava on vain kertomusta kaikesta siitä mikä sen silmien editse kulkee.

Juuri heijastukset ympäristöstä saavat irtopään tuntemaan itsensä olevaiseksi olennoksi; ei ehkä aivan niin irralliseksi, ei ehkä aivan niin kykenemättömäksi liikkumaan. Se kertoo mitä se on havainnut.

Tietenkään irtopään havainnot eivät ole järin laajalta alueelta peräisin, sillä sehän ei kykene liikkumaan. Mutta kirjahyllyyn se näkee hyvin, ja siristämällä välillä kauemmaskin. Nähtyään se vetää pitkään henkeä olemattomiin keuhkoihinsa ja alkaa puhua. Mikä sitten täällä kirjoitukseksi vääntyy.