Nostalgian notkein siivin

John Byrne: Ihmeneloset
MARVEL 1/1988

Kaksikymmentä vuotta sitten olin harrastanut Marvelin sarjakuvalehtiä aktiivisesti noin kuuden kuukauden ajan ja pidin itseäni niiden suhteen kaikentietävänä konkarina, mikä ei ollut täysin virheellinen käsitys. Kesästä saakka olin kerännyt lähinnä Hämähäkkimiehiä ja erikoisjulkaisuja & albumeita, satunnaisesti myös jokusen Ryhmä-X:n numeron. Lehtien tuolloisen toimittajan, nimimerkki Mail-Manin, ylläpitämällä kirjepalstalla oli alkanut käydä melkoinen kohu: Suomessa alkaisi vuoden 1988 alusta ilmestyä kolmas säännöllinen Marvel-julkaisu. Odottihan sitä ihminen niin kuin vain 11-vuotias voi. Lehden nimeksi ilmoitettiin MARVEL (se kuului kirjoittaa kokonaan isolla), ja lehdessä oli määrä julkaista joka numerossa vaihtuvien supersankareiden seikkailuja, mikä oli ratkaisuna oivallinen. MARVELIN ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kohtapuoliin kuluneeksi kaksi vuosikymmentä, joten on aika ottaa lehti syyniin.

Pistää muuten miettimään että onkohan tuo ykkösnumero kovin harvinainen julkaisu nykyään? Saisiko siitä rahaa? Ostin sen vähillä pennosillani kotipaikkakunnan R-kioskista, jota ei enää ole, siis kioskia, eikä pian enää paikkakuntaakaan kun kuntaliitokset tappavat kotikontuja siellä täällä. No niin, asiaan. En minä tuosta kyllä ihan hiluilla luovu.

MARVELIN ensimmäisessä numerossa esiintyvät Ihmeneloset, nuo Marvel-kustantamon hahmoista ensimmäiset, joiden 80-luvulla Amerikassa ilmestyneitä tarinoita oli jo pitkällisesti Suomessa julkaistukin, ensin Ihmenelosten omassa lehdessä ihan 80-luvun alussa, sitten jonkin verran Hämähäkkimiehen jatkosarjana. Yhteistä näille Suomessa nähdyille julkaisuille oli tekijä: John Byrne. Mies oli aikamoinen starba supersankarisarjakuvissa tuolloin. Noustuaan X-menin kuvittajana maineeseen hän harppasi Fantastic Fourin ohjaimiin sekä kuvittajana että kirjoittajana, niitti mainetta ”uudistamalla” lehteä, vaihtoi sitten monivuotisen urakan jälkeen kustantajaa ja ”uudisti” myös Teräsmiehen, tosin onnistumatta tekemään hahmosta yhtään sen kiinnostavampaa. (minkä lisäksi Byrne on nykyisin sitä mieltä, että häntä on Teräsmiehen yhteydessä turha erityiseksi uudistajaksi mainita, sitä luokkaa vahva oli DC Comicsin toimittajien pyrkimys pitää yllä hahmon status quo)

Koska minulla ei ollut Ihmenelosista mitään muuta käsitystä kuin kesällä 1987 Suomessa julkaistu erikoisjulkaisu (joka sisälsi 60-lukuisia Lee/Kirby-tarinoita), en osannut odottaa muuta kuin että tulossa olisi hyvää matskua ja sillä paras. Tässä mielessä odotus täyttyi. Lehti oli paksu kuin mikä, tarina oli jännittävä ja sopivasti outo (Ihmenelosten seikkailut usein olivat), minkä lisäksi 11-vuotiaana olin sitä mieltä että John Byrne on maailman paras piirtäjä. Sitä hän ei sentään taida olla, mutta periamerikkalaista supersankarikuvitusta on harva koskaan tehnyt paremmin, etenkin kun Byrne oli tuolloin huipputasollaan: kymmenen vuoden kokemus julkaisevana taiteilijana oli hionut hänen taitonsa kukkeimmilleen, eikä uraantumista tai leipääntymistä vielä esiintynyt. Paikoitellen kuvitus näyttää edelleen upealta, Marvelin harjoittamasta räikeästä kökkövärityksestä huolimatta.

Vaikka vuonna 1988 kuvitus minut sokaisikin, voin nyt todeta Byrnen lahjakkuuden olevan sittenkin nimenomaan tarinankerronnassa. Hän ei syyttä saanut mainetta uudistajana; ei hän tietenkään alkanut tarkoituksellista kuvienraastantaa tyyliin Frank Miller ja Yön ritari, vaan hän yksinkertaisesti keskittyi oleelliseen. Hirveän suurta osaa niistä Marvel-sarjakuvista joiden parissa olen 80-luvulla viihtynyt, on nykyisin tympeä lukea koska ne on niin selvästi osoitettu ylhäältä alas: varhaisteineille omasta mielestään kypsiltä aikuisilta. Ne ovat selitteleviä, yrittävät olla hauskoja, turvautuvat helppoihin ja juonellisesti yltiövarovaisiinkin ratkaisuihin - sillä eihän kukaan halua lukijansa putoavan kärryiltä. Byrne ei sorru tähän. Tietenkin Fantastic four on hänen kaudellaan ollut aivan yhtä lailla lapsille ja teineille suunnattu lehti kuin ennen häntä, ja jälkeen, näihin päiviin asti ja edelleen. Mutta Byrnen hahmot eivät käyttäydy kuin aikuisten raameihin puetut lapset.

Pidän siitä että tarina viivyttelee kohtauksissa eikä lennä eteenpäin kuin turboahdettu toimintaelokuva. Henkilöt keskustelevat alleviivaamatta ja vuorosanoin, joiden tarkoitus ei ole joka lauseessa vääntää rautalangasta neljännen seinän takana asustavalle lukijalle mistä missäkin on kyse. Varsinkin lehden avaustarina, joka sijoittuu Latveriaan, tuohon amerikkalaisesta näkökulmasta varmasti perin tyypilliseen eurooppalaiseen pikkuvaltioon, on nimellisesti supersankarisarjakuvaa, mutta käytännössä megalomaanisen tyrannin yksinpuhelua satunnaisin scifistisin viittauksin - sillä science fiction on Ihmenelosten tarinoissa aina läsnä. Pidän myös siitä että Byrnellä on kova pyrkimys inhimillistää hahmojaan. Hänen pestiinsä asti omassa utopistisessa tornitalossaan asuneet sankarit muuttavat nyt kukin tahoilleen, kalustamattomiin ullakkohuoneistoihin ja peräti omakotilähiöihin. Tietenkään tällaiset muutokset eivät pysy voimassa sarjakuvassa, jonka on tarkoitus ilmestyä kuukausittain täältä hamaan maailmanloppuun, mutta aikanaan on monesta lehteä lukeneesta nuorukaisesta varmasti tuntunut että todellisuuden perusteet järkkyvät kun Ihmeneloset eivät vietä kaikkea aikaansa yhdessä kuten Beatlesit 60-luvulla. Hehän, kuten tunnettua, asuivat samassa talossa ja jammailivat aamusta iltaan.

MARVEL 1/1988 ei ole laatusarjakuvaa. Myönnän moukkamaisuuteni ja totean, että verrattuna esimerkiksi suureen osaan suomalaista nykysarjakuvaa, on Byrnen Ihmenelosia oikeastaan aika mukava lukea. Kuvista saa selvän ja tarina ei sen paremmin aliarvioi lukijaansa kuin muistuta terapiaistuntoa. Tämä on perussarjakuvaa, ja hyvää sellaista, joskin tietysti supersankaritoimintaa ja sellaisenaan monen mielestä alempiarvoista, enkä kiellä etteikö itseänikin toisinaan olisi tympinyt se, että niitä supervoimia piti ängetä kaikkialle. Edelleen internetin kautta vuodattuu se amerikkalainen näkemys, että sana ”comic book” tarkoittaa nimenomaan supersankarisarjakuvaa, koska ainoa mahdollinen muu sarjakuvan muoto on sanomalehtistrippi. Jos olisin kulttuurintutkija, ottaisin selvää mistä tuossa supervoimafiksaatiossa on kyse ja miksi se jyräsi alleen melkein kaiken muun kuvallisen kerronnan Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkipuoliskon aikana.

Mainittakoon vielä eräs kiintoisa kerronnallinen elementti. MARVELIN 1/1988 ilmestyttyä moni ilmoitti närkästyneenä Mail-Manin palstalla ettei pitänyt Byrnen itsensä esiintymisestä lehden loppupuolella. Minä taas tykkäsin siitä kovasti. Termi ”metafiktio” ei tietenkään ollut vielä tuolloin minulle tuttu, mutta tämä oli ensimmäisiä kohtaamisiani kyseisen kerrontatavan kanssa ja se avasi minulle monia ovia. Byrnen ratkaisu sepittää itsensä mukaan tarinan kosmiseen päätöslukuun oli kutkuttavan erikoinen ratkaisu. Aloin nähdä fiktion kerroksina: on taso jossa fiktiiviset hahmot esiintyvät fiktiivisissä tarinoissa, on taso jolla heistä luetaan, ja yhtäkkiä oli jotain sillä välillä. En pitänyt Byrneä itserakkaana egoistina kuten monet Mail-Manille kirjoittavat, vaan ennen kaikkea nokkelana kertojana, huumorintajuisenakin. Tosin miehen nykyinen vittumainen imago, lähinnä hänen oman verkkosivustonsa keskustelupalstalla muodostunut, on osoittanut että hän ehkä sittenkin on vain itserakas egoisti. Mutta sen verran paljon hyvää sarjakuvaa Byrne on urallaan luonut, että minun puolestani hän saa ihan rauhassa olla vaikka kuinka rasittava nykyisin.

Miten genre syntyy?

Juice Leskinen & Coitus Int
Love records, 1973

Jos on uskominen väitteisiin, ja mitä muuta varten väitteitä esitettäisiin kuin että edes joku olisi samaa mieltä niiden kanssa, olen tälle levylle paljosta kiitollinen. Sillä niin usein on nähnyt mainittavan suomirokin syntyneen nimenomaan tämän Juice Leskisen ensimmäisen levyttäneen bändin ensimmäisen julkaisun myötä, että onhan siinä jotain perää oltava. Tehtiinhän tässä maassa toki ennenkin rock-tittelin alle luokiteltua musiikkia, mutta joko englanniksi tai brittihittejä kotimaiseksi kääntäen. Juice, niin siis väitetään, toi ehdan suomalaisen soundin musiikkiin jonka lainalaisuudet tulivat kaukaa muualta.

Tavallaan tämä pitää kyllä paikkansa, sillä Coitus Intin esikoisalbumin toinen jalka seisoo tukevasti kumisaappaaseen verhottuna mutaisessa suomaastossa jolla on nimi: iskelmä. Mitä tämän levyn kappaleista esimerkiksi sellaiset kuin ”Hän sammuu” ja ”Lähde takaisin” ovat muuta kuin perinteisen iskelmäkaavan uskollista toistoa; tai uskollista ja uskollista, onhan tämä hulttionuorten rock-kukkoilun näkemystä iskelmästä mutta jotenkin niin perin suomalaista kuitenkin, ettei näitä kappaleita maailmalla tuolloin niin kovin suosittujen jytäorkesterien levyillä olisi nähty. Edes muilla kuin näillä napsahtavan osuvilla suomenkielisillä riimeillä varustettuna. Mutta tämän musiikillisen geeniperimän lisäksi löytyy tietenkin myös sitä rokettirollia itseäänkin - parhaana esimerkkinä avauskappale ”Heinolassa jyrää”, jonka kertosäe on häpeämättömästi nyysitty Beatlesin ”Back in the USSR”:sta, säveltäjäksikin pokerinaamalla merkitty Leskinen itse. ”Ei koskaan jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”... Olin kuunnellut kappaleen monesti ennen kuin huomasin tuossa kohdin laulavani mukana ”Well the Moscow girls really knock me out, they leave the west behind”. Menköön kunnianosoituksen piikkiin, mutta jollain tavalla kyllä pidän siitä että niinkin suunnattoman tuotannon julkaissut artisti kuin mitä Leskinenkin sitten lopulta oli, aloitti uransa sävelvarkaudella.

Ongelmallisinta albumissa, tai lähinnä kai sen historiallisessa statuksessa, on juuri Leskinen. Koska ennen kaikkea Coitus Int on bändi, ei taustaorkesteri starballe. Neljästätoista kappaleesta kuuden vokaalit hoitaa joku muu kuin Juice itse, ja kappaleiden kirjoittajinakin kunnostautuvat etenkin pikapuoliin tämän jälkeen omille teilleen lähteneet Mikko Alatalo ja Harri Rinne. No niin, nythän päästään toiseen asiaan, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla musiikinystävällä on nieleskelyn paikka, mutta joka hyväksyttävä kuitenkin on: Mikko Alatalo helvetti sentään on loistava. Mitä tosiaan tapahtuikaan näiden alkuvaiheiden jälkeen sellaista, joka sai hänet uppoamaan yhä syvemmälle imelän suomi-iskelmän ja luoja armahda tammerkoskilaulatusten syvyyteen? Coitus Intin esikoislevyllä Alatalo on Leskisen kanssa tasaveroinen artisti, joka on kirjoittanut hyviä kappaleita ja joka on ylivoimaisesti kokoonpanon paras laulaja. ”Hengitä sisko”, Alatalon ja Rinteen kirjoittama kappale, jonka tässä vaiheessa vielä kovin kaukaa tuleva kansanedustaja itse laulaa, on hillitön esitys. Anteeksi alatyylini mutta kuuntelen levyä parhaillaan ja olen fiiliksissä: aivan saatanan hieno biisi. Ei tällaista enää tehdä - korni toteamus, mutta niin paikkansapitävä. Häpeämätön miehinen angsti (”kuule, ei oo helppoa olla mies”) yhdistyy upeaan sävellykseen ja silti parasta on Alatalon laulusuoritus, joka ulvovine falsetteineen riistäytyy täysin hallinnasta kappaleen ekstaattisessa huipennuksessa. Neroutta, ja on tosissaan sääli että Mikko sittemmin siirtyi turvallisemmille urille.

Palataanpa siihen historialliseen kontekstiin. Vuonna 1973 on varmasti ollut ihmetys jo pelkkä albumillinen suomeksi sanoitettua purevaa rock-musiikkia; ei niinkään väliä sillä että musiikillisesti levy on kiusallisen epätasapainoinen. Tai, kuten niin usein musiikin parissa käy, etupainoinen, joskin näin etupainoisia albumeita olen harvoin kohdannut. Viisi ensimmäistä kappaletta Coitus Intillä ovat niin silkkaa timanttia, niin selkeää parhautta, että jos ne olisi julkaistu yksikseen EP-mitassa, puhuttaisiin kyseisestä kiekosta kai vieläkin suomalaisen musiikin jumalallisesti kimaltavana tähtihetkenä. Tai minä ainakin puhuisin. Edellämainittu ”Hengitä sisko” ja ”Jeesus pelastaa” ovat tuon viisikon kuningaskohdat, jälkimmäinen kappaleista on osoitus siitä että uskontojen kaksinaamaisuuden irviminen on ollut Juicella nuoruusvuosista lähtien verissä; teemahan ei hänen sanoituksistaan poistunut koskaan, ja ”Jeesus pelastaa” on lukuisista uskontojen kuvioille nauravista kappaleista sattuvimpia. Eikä kolmessa vuosikymmenessä mikään liene muuttunut; edelleen saadaan syntejä anteeksi Jeesuksen nimeen. Kappale kuuluu muuten myös niihin harvoihin, jotka saavat minut joka kerta nauramaan ääneen. Se vain on niin tosi.

Mutta etupaino on etupaino, ja kun viiden ensimmäisen täysosuman jälkeen törmätään ”Imeläkiveen”, alkaa yhtyeen meno horjua. Kyseinen kappale vielä kulkee, mutta LP-levyn b-puoli olisi yhtä hyvin voinut olla täynnä, no, melkein mitä tahansa. Kappaleet soljuvat ohi joko häkellyttävän mitäänsanomattomina (”Zeppeliini” ja ”Nonamen laulu”, josta en kymmenien kuuntelujen jälkeenkään muista sen paremmin säveltä kuin sanan sanaa) tai raivostuttavan päähäntarttuvina jolkotuksina (”Oo! Raili”). Edelleenkään ei toki varsinaisessa ulosannissa ole vikaa. ”Rokkaan” rokkaa tyylillä, ”Lähde takaisin” on tekstiltään yhtä hykerryttävän miehinen kuin ”Hengitä sisko” (Alatalo/Rinne -tekstejä molemmat) ja varsinkin Alatalo laulaa edelleen hyvin. Mutta onnettomien sävellysten kasaaminen yhdeksi jatkumoksi albumin kakkospuolelle on pakko olla tietoinen ratkaisu. ”Tulppaanissa” sentään on yritystä, ja pointsit myös estottoman poikamaisille kaksimielisyyksille.

Kyllä minä pidän tästä levystä. Se on niin kotikutoinen että kuulostaa autotallibändiltä paikoitellen, eikä ole lähimainkaan parasta mitä Leskinen on saanut aikaan (hänen uransa zeniitti osuu nähdäkseni hieman yli vuosikymmenen myöhempään ajankohtaan, Grand Slamin albumeihin Pyromaani palaa rikospaikalle ja Yölento), mutta Alatalo ei tietääkseni ole tällaiseen enää yltänyt, ja yhtyeen muista jäsenistä harva tietää. (seitsemän hengen bändi jossa on esim. neljä kitaristia on sinällään melko mielenkiintoinen kokoonpano) Mutta jos tällä levyllä synnytettiin suomirock, on siitä kiittäminen vaikkapa sitä, että minulla on vuonna 2007 levyhylly puolillaan kotimaista musiikkia ja niin paljon hyvää siihen joukkoon mahtuu että on kumarruksen paikka. Vaikka Coitus Intillä on vikansa, olisi suomenkielinen rock voinut syntyä paljon lahjattomampienkin tekijöiden myötä.

Takavasemmalta ohi

Richard Bachman: Teloittajat
Tammi, 1996

Teloittajat on varmaankin niitä kirjoja joista ei saisi tykätä jos mielii olla uskottava kirjallisuusihminen. Minkä kirjoitettuani tietenkin korjaan: kyseessä on tietenkin niitä kirjoja, joista nimenomaan saa tykätä, kunhan tietää katsovansa tämäntyylistä kirjallisuutta oikeasti hieman yläviistosta ja julkisesti antaa ymmärtää että suhtautuminen siihen on lievästi ironinen, vaikka todellisuudessa ja salaa pitää kirjasta vain sen vuoksi että se on helevetin hyvä kirja.

Kun Teloittajat ilmestyi, oli jo yleisesti tiedettyä että Richard Bachman on eräänkin koillis-amerikkalaisen miljonääri Stephen Kingin salanimi, jolla hän 70- ja 80-luvuilla rustaili räväköitä, kohtuullisen pinnallisia ja enimmäkseen aika hauskoja (Kirouksesta en pitänyt, muut neljä kyllä maistuivat) pikalukukirjoja. Olivatko ne nyt niitä pahamaineisia ”lukuromaaneja”, tiedä häntä, en vieläkään ymmärrä koko termiä, mutta ainakin Suomessa kolmena eri niteenä ilmestyneet viisi varhempaa (ja aidosti salanimen takana piilossa julkaistua) Bachman-kirjaa olivat kerralla ahmaistavaa kamaa.

Teloittajat ei sovi jatkumoon, ja ainakin äkkiseltään oli kirjan vuonna 1996 ilmestyessä mahdoton sanoa miksi salanimi. King oli tuolloin tullut kaapista jo ajat sitten, ja muutenkin Teloittajat on paitsi paksumpi jo moniulotteisempi, myös raskaampilukuinen kuin aiemmat Bachmanit. Ameriikanmaalla (ja ehkä muuallakin maailmassa paitsi Suomessa) olisi lanttu kirjakaupan hyllyllä leikannut nopsemmin: Teloittajien ja Kingin samaan aikaan omalla nimellään julkaiseman Epätoivon kaupungin kansien kerrotaan olevan yhtenevät antaen näin osviitan koko lukutapahtumalle, vaikka toisaalta jos Epätoivon kaupunki on Teloittajia lukiessa jo tuttua tavaraa, syttyy oivallus kyllä: samat ihmisethän tässä esiintyvät.

Niin, paitsi eivät samat. Tai kylläkin samat, mutta eri tilanteeseen heitetyt. Ikitylsän ja häkellyttävään ”Jeesus pelastaa pahuudelta” -paatokseen loppupuolellaan notkahtavan Epätoivon kaupungin sattumalta toisensa erämaakaupungissa kohtaavat maantienkulkijat ovatkin Teloittajissa pikkukaupunkilähiön uneliaan kadunpätkän varrella naapureina asuvia periamerikkalaisia. On kuin King olisi keksinyt ensin henkilöt, sitten hahmotellut heille pari erilaista mahdollisuutta kasvaa kärsimystensä kautta ihmisenä (kuten Kingin teoksissa henkilöt väistämättä tekevät) (enkä sano tätä pahana asiana). Ehkä hän on kirjoittanut Epätoivon kaupungin ensin; se on hänen 90-luvun tuotannolleen tyypillisen ponneton ja etenee kuin Frank Darabontin viime vuosina Kingin tuotannosta ohjaamat elokuvat: laveasti maalaillen ja tunteisiin säälimättä vedoten kohti kyynelten takaa pilkistävää onnellista loppua. Ei hyvä, etenkään kun kirjoittaja on joskus aiemmassa elämässään saanut lisänimen ”kauhun kuningas”.

En tiedä mikä Kingiä piinasi 90-luvulla, mutta hän kerta kaikkiaan unohti miten kirjoitetaan meneviä romaaneja. Olen toki veikannut syyksi sitä, että Stephen oli liian iso nimi kustantajille, eikä kukaan uskaltanut enää toimittaa hänen jaarittelevia käsikirjoituksiaan; etenkin Unensieppaaja on mitä varmimmin tästä kärsivä taidonpuutteennäyte. Ikävältähän nämä hukkaan heitetyt mahdollisuudet (Unensieppaaja, Uneton yö ja Epätoivon kaupunki tästä pahimmin kärsivät: Eksyneiden jumala taas on jo ideanakin niin heikko ettei sitä kai olisi mikään pelastanut) varsinkin kun Teloittajat osoittaa, että King olisi ollut kykenevä vaikka mihin. Bachmanin nimen alla kirjoittamisella on ollut selkeä psykologinen vaikutus; kirjailijan päältä on poistunut miljoona lukkoa ja estoa ja hän on päästänyt sisäisen räyhähenkensä vapaaksi.

No mikä sitten tekee Teloittajista niin mainion kirjan? Odotelkaapa hetki kun muistelen mikä aikoinaan vetosi vuosikymmentä nuorempaan minuun... Osittain syy on juuri tylsässä Epätoivon kaupungissa. Teloittajissa tehty selittämätön skenaarionvaihdos oli minusta tuolloin kutkuttava idea, ja se on erittäin toimiva ja omaperäinen ratkaisu edelleen. Samat henkilöt, mutta kuitenkin hivenen eri. Samankaltainen tilanne, mutta uudessa valossa - siis samankaltainen, ei samanlainen. Teloittajat on toki juoneltaan melko yksinkertainen: pikkukaupungin lähiö, rauhallinen arkiaamu, yllättävä tuho, yrityksiä selviytyä. Mutta aineksista rakennettu soppa on juuri sopivan monipuolinen ja järjetön, selittämätön, populaarikulttuurin eri osa-alueita häikäilemättä syleilevä. Pidän siitä että toiminta alkaa jo teoksen alkusivuilla, ja se alkaa vauhdilla, yllättäen ja räjähtäen. Nuorempana vaikutuin suuresti myös kaikesta ei-kirjallisesta sillisalaatista, jota lukujen välit ovat täynnä: mukana ovat lehtileikkeet, päiväkirjakatkelmat, lapsen piirrokset, kirjeet ja näytteet elokuvakäsikirjoituksista. Nyttemmin ne eivät enää totta puhuen niin kosketa, mutta toisaalta heijastelevat mainiosti teoksen omaa monitahoisesti peilaavaa kerrontaa. Teloittajat vaihtaa suuntaa ja näkökulmaansa laukausten tahtiin. Kirja on hektinen.

Ja koko ajan lukijan mielessä kummittelee Epätoivon kaupunki. Asioita yrittää yhdistellä ja järkeillä, löytää syitä ja selityksiä. Entä löytyykö niitä lopulta? Onko sillä väliä? Teloittajat on eri kertomus eri tapahtumasta, ja samalla hilpeän kikkaileva osoitus kirjailijan huimasta vapaudesta, joka on paljon suurempi kuin mitä (varsinkaan sellaisilta kirjailijoilta kuin King) yleisö yleensä sallii: hänen on valta ja voima tehdä mitä huvittaa. Teloittajat on urautuneen kirjailijan aivotuuletus; näyte siitä miten hieman hengettömän ja kaiken hyvän voittoon pahasta uskovan kertomuksen olisi myös voinut tehdä. Ilkeämmin ja rempseämmin siis, kaoottisemmin koska sitä maailma on. Kingin 90-luvun alkuvuosien jälkeen kirjoittamista kirjoista Teloittajat on ainoa, jonka ääreen olen palannut ensilukeman jälkeen ja josta olen alusta loppuun nauttinut uudemmankin kerran.

Nurkassa nyhjäävä trendinluoja

Radiohead: Kid A
Emi, 2000

Tunnen vieläkin toisinaan olevani vasta tutustumassa asioihin, kuten musiikkiin esimerkiksi. Siinä missä muut viettivät yläaste- ja lukiovuodet angstaamalla synkän musiikin (tai reippaan hevihölkän, tai juntahtavan euroteknon) parissa ja piirrellen bändien logoja, minä vähät kiinnostuin. Vasta parikymppisenä ajauduin musiikin pariin, enkä silloinkaan piitannut ajankohdan (90-luvun jälkipuoliskon) artisteista, vaan etsin levykauppojen hyllyistä 60- ja 70-luvun klassikkoja, joista olin jo etukäteen lukenut kaiken ennen ostoksille menoa. Koska miksi ostaa sikaa säkissä?

Tästä ajan hermolla pysymättömyydestä on seurannut mm. sellaisia hauskoja sattumuksia, että vaikka pidänkin itseäni moniruokaisena ja populaarimusiikin vaiheista ja historiasta paljon tietävänä ihmisenä (amatööritasolla paljon tietävänä siis) en ole vielä tähänkään päivään mennessä koskaan kuullut esimerkiksi Radioheadin albumia OK Computer. Vaikka sen pitäisi olla juuri minun ikäluokkani musiikillisia virstanpylväitä! Shokki ja kauhu. Ensikosketukseni bändiin, jota edelleen ylihypetetään joka paikassa niin että suhtautumisessani on aina lievää kyynisyyttä, tapahtui keväällä 2000, jolloin sain siskolta lainaksi hiljakkoin ilmestyneen albumin Kid A. Kuuntelin sen kerran tai pari, pidin muutamasta kappaleesta, mutta kokonaisuutena albumi jäi hahmottumatta. Tietenkin tiesin että nyt ollaan merkittävien asioiden äärellä, ja levyn mystinen imagokin kiehtoi siinä määrin että listamenestysbändejä karsastavanakin astelin kauppaan ja ostin levyn myös omaan kokoelmaani.

Eikä tämä kuitenkaan kaupallista musiikkia ole. En tiedä kuinka paljon uutta Radiohead lopulta toi popmusiikin kentälle. Ei tarvitse kauempaa etsiä kuin kotomaasta, kun jo löytyy vaikkapa Sielun veljien Musta laatikko, jonka ykkös-cd on paljolti Kid A:ta muistuttava rock-kaavojen silpominen ja uudelleenjärjestely, ja siis julkaistu tasan kymmenen vuotta ennen Radioheadin uudestisyntymää. Näkyvyys on tietenkin kaiken A ja O, ja tuntematon pikkubändi jostain Munahikiältä ei olisi samalla levyllä kaatanut aitoja maailmalla ehkä ihan samassa määrin kuin Radiohead. Mutta kun joku tekee jotain uutta, tai näennäisen uutta, on seuraajien määrä aina loputon. Yhä edelleen näkee musiikkiarvioissa käytettävän termiä ”radiohead” kuvaamaan tietynlaista koneistettua melankolista pörinää, sumeaa lo-fi naksutusta ja apaattista voihkimista. (kuvailinko juuri Kid A:n kokonaisuudessaan?) Tämä ei toki ole Radioheadin vika, vaan, ehkä, mielikuvituksettomien bändien, ja osittain kai myös rock-journalismin ja -historiankirjoituksen, jossa Kid A nostettiin osapuilleen Himalajan korkuiselle jalustalle ainakin omasta mielestäni osittain ansiotta.

En kiellä etteikö Kid A sisältäisi aivan hemmetin hienoja kappaleita. ”Everything in its right place”, ”The National anthem”, ”How to disappear completely” ja nimikappale olisivat tappokamaa vaikka levy ei olisi myynyt maailmalla kuin sata kappaletta eikä kukaan olisi kiinnostunut sen uudenlaisesta äänimaailmasta. Jos Radiohead olisi osoittanut oikeasti olevansa fiksu ja markkinavoimista välittämätön yhtye (kuten se tänä vuonna tekikin, myöhässä), se olisi jättänyt Kid A:n jälkipuoliskon kappaleet arkistoihinsa pölyttymään (koska ”Treefingers” ja ”Motion picture soundtrack” tappavat kuulijan tylsyyteen, ”Morning bell” on ärsyttävä vaikerrus ja muut... jaa, kas kun en nyt satu muistamaan niitä muita) ja niiden sijasta lisännyt levylle vuotta myöhemmin ilmestyneen Amnesiacin parhaimmiston; kyseisestäkin levystä kun noin puolet on hukkakauraa. Näin syntynyt albumikokonaisuus olisi räjäyttänyt tajunnan, ja viihtyisi takuulla meikäläisen soittimessa huomattavasti useammin kuin nämä kaksi levyä yhteensä. Sillä niin paljon kuin pidänkin Kid A:sta ja sen vähemmän huomioidusta jatko-osasta, ne kuitenkin sisältävät paljon tyhjää, paljon äänimassaa ja tuotantokikkailua ilman varsinaisia sävellyksiä. Kid A:n viimeisen kolmanneksen aikana ajatus harhailee väkisinkin aina.

Yksi juttu tulee vielä mieleen mikä on aivan pakko sanoa. Kid A on progea. Julkaisuvuonnaan albumi oli varmasti paras progressiivinen rocklevy ainakin kahteenkymmeneen vuoteen, ja olemalla jotain aivan muuta kuin edeltävien vuosikymmenten huonot 70-luvun progedinosaurusten imitaatiot, se pelasti genren, eikä vain pelastanut, vaan teki siitä muodikasta jälleen. Sittemmin ”progeksi” on aivan omaehtoisesti luokittautunut monikin kiinnostava bändi, esimerkkinä vaikkapa brittiläinen Elbow. Hissukkaprogeahan tämä Radioheadin aloittama suuntaus on vanhaan pompöösiin menoon verrattuna, mutta uudistus on uudistusta ja varsinkin tällä saralla se oli tervetullut tapahtuma.

Miehisen uhon lopullinen tuho

Juha Seppälä: Super Market
Wsoy, 1991


Hankin Juha Seppälän Super Marketin viiden euron pilkkahintaan pari vuotta sitten Sammakon kirjakaupasta Humalistonkadulta. Sen räiskyvän oranssi kansi, jolle oheinen kuva ei tee millään tavoin oikeutta, koska skannerini on kaikesta päätellen huono, pomppasi tarjoushyllyn tarjonnasta silmiini, mutta syy ostopäätökseen ei ollut siinä, vaan aiemmin sinä talvena osallistumassani kuivikkaassa seminaarissa, jossa eräs osanottajista teki teoksesta tutkimusta. Seminaarissa käyty keskustelu vakuutti minut siitä, että teos kuuluu ei ainoastaan lukulistalleni vaan suoraan omaan kirjahyllyyni. Halusin tietää oliko teos niin räävitön, niin mauton, niin kuvia kumartamaton ja niin pohjattoman pessimistinen kuin väitettiin - ja samanaikaisesti, jollakin inhoakin herättävällä tavalla, hauska. Niin ja lohduton, toivoa näyttämätön, mikä oli minun tuolloinen pääasiallinen käsitykseni Seppälän tuotannosta.

Ennen Super Marketia olin tosiaan melko tietämätön Seppälästä. Tietenkin tiesin hänen maineensa mediaa välttelevänä jurottavana porilaisena, siis melko pelottavana ihmisenä. Ja olin muistaakseni edelliskesänä lukenut hänen esikoiskokoelmansa Torni, josta pidinkin, mutta joka jätti kuitenkin hieman persoonattoman olon, ja oli siinä määrin kolkko maailmankuvaltaan että sai tuntemaan pahanlaatuista sielullista tyhjyyttä. Vaikutuksille alttiina teininä siihen törmääminen olisi saattanut aikaansaada pahaa jälkeä. Ainakin se olisi ruhjonut minut kirjoittajana masentuneeksi kyynikoksi. Mahtaisinpa olla jonkinlainen maamme kirjallisuuden karu tähdenlentokin nyt, kun ajattelee miten lähellä Seppälän esikoisteoksen maailmankuva oli sitä maaseutumaisemaa, jonka otteessa teininä räpistelin.

En odottanut sitä samaa enää Super Marketiin tarttuessani. Perhana vieköön, minä olin valmistautunut lukemaan jotain äärimmäisen mautonta ja vastenmielistä, ja tietenkin korkeakirjallistakin - julkaisuvuotensa Finlandia-ehdokas sentään. Ja kuitenkin ajattelin myös että okei, kirja on ilmestynyt vuonna 1991, tuskin se enää 2000-luvun pitkälle edettyä onnistuu niin kovin miljoonasti iskemään.

Vaan iski se. Seppälä on kirjoittanut irvaavaa kuvainraastantaa, mutta siinä missä joku muu olisi tyytynyt ”vain” olemaan mauton, tahallisen provokatiivinen ja shokkihakuinen, on Seppälä saavuttanut jonkin kummallisen primitiivi-ihmisen tason, päässyt yhteyteen matalimman lattaotsaisen neanderthal-jäänteen kanssa, juuri sen joka meistä jokaisessa lopulta on sisimpänä kun tarpeeksi etsii. Vasta sen luokse päästyään hän on kirjoittanut Super Marketin.

Mitä kirjasta sitten löytyy? Seksiä? Voi kai niinkin sanoa, joskin sana ”naiminen” lienee tässä yhteydessä parempi. Tai jokin muu, alatyylisempi. Oikeastaan varsinaista ihmisten välistä kanssakäymistä ei juuri esiinny, vaan pikemminkin sen puutetta, siitä puhumista, sen näyttämistä kuvottavana fyysisenä pakotteena ja siitä hirveästi turhautumista. Osa teksteistä ottaa opastavan kannan, esimerkkinä vaikka novelli ”Jos kulli ei seiso”. Entä väkivaltaa? Voi, kosolti. Tässähän on kyseessä nimenomaan miesten maailma, ja miesten maailma on jos ei nyt varsinaisesti väkivaltainen jatkuvasti, niin ainakin sellainen, missä väkivallan mahdollisuuden on aina oltava läsnä. Miehen on oltava fyysisesti kykenevä tappamaan tai hän jää jalkoihin, ja varsinkin sota-aikaa kuvaavat novellit tuovat tämän julman faktan liki lukijaa. Harva mies kuitenkaan pystyy siihen mihin uhoaa pystyvänsä, mikä sekin kyllä Super Marketista paljastuu.

En ala käymään kokoelman novelleja (jos nyt novelleiksi näitä kaikkia voi sanoa, paikoitellenhan ollaan hyvin lähellä katkelmaproosaa tai pakinoita) eritellen läpi, mutta teen muutaman poiminnan kuitenkin: avausnovelli Sininen kotka lienee ”seppäläisin” näistä, ainakin vuonna 1991 se on ollut aiemmasta tuotannosta muistuttavin teksti ja sellaisena oiva portti kulkea Super Marketiin sisään. Se on myös heti kaunistelematon mielipide siitä, mikä on mies ja mitkä ovat miehen roolit länsimaisessa yhteiskunnassa kun lähestytään vuosituhannen vaihdetta. Mies on joko itsestään liikoja luuleva öykkäri tai onneton luuseri. Teema jatkuu läpi teoksen, ja nämä kaksi ääripäätä sekoittuvat toisiinsa enemmän ja enemmän. Lopulta, novellissa Kaukopartiossa (oma suosikkini muuten) on jäljellä enää vastenmielisiä ääliöitä, mihinkään kykenemättömiä säheltäjiä ja pellejä, joilta ei todellakaan suju esimerkiksi sota, niin kaukopartiossa venäläisiä kyttäämässä kuin ollaankin. Kuvat kaatuvat ryskyen, vaan eivät vielä ihan niin ryskyen kuin 90-luvun lopun teoksessa Suomen historia, jossa Seppälä tarttui yksittäisiin henkilöihin, pääasiassa taas tätä kirjoittaessani uljaassa valokeilassa patsastelevaan Mannerheimiin, ja hioi heidän näköispatsaistaan kiillon pois. Kymmenisen vuotta Suomen historian jälkeen kaivataan taas nopeasti jotakuta Paavo Rintalan tai Juha Seppälän kaltaista historiankirjoittajaa. Äkkiä ettei Harlin ehdi ensin.

Mutta marssitaanpa Marketin ovista takaisin: Vastenmielisessä törkeydessään (ja mistä se koostuu: pilluvitseistä, eritteistä, ihmisen alennustilasta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, tahallisen ällöttävästä uhomiehisyydestä ja likaisista seksifantasioista) Super Market on kuitenkin julmetun hauska kirja. Ilkamoivimmilleen Seppälä heittäytyy armeijaa kuvailevissa jaksoissaan, joista onnettoman Yk-kapteenin huonoa päivää kuvaava teksti jää mieleen, se sisältää miellyttävästi absurdejakin sävyjä. Toki huumorin takana pilkistää jatkuvasti pakokauhuinen ahdistus siitä, mitä enää on jäljellä ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista yhteiskunnassa, jossa kilpailu ja markkina-ajattelu tappavat elintilan. Kliseistäkö? Ehkä, joskaan ei välttämättä vielä 16 vuotta sitten ollut. Mutta näinhän teoksille käy, ne ovat sidotut aikaansa siinä määrin, että vaikka vuonna -07 tiedostaakin Seppälän ennakoineen nousukauden kukkeimpaan aikaan ilmestyneessä Super Marketissaan esimerkiksi laman, tuntuu sen yltiökuluttava kuvaus nyt tutulta. Niin monet ovat kirjoittaneet sittemmin samaa.

Kokoelman niminovelliin, sen koko puolentoista sivun pituuteen, tiivistyy kuitenkin paljon oleellista kulutusyhteiskunnan toimintatavoista. Jos kirja muuten ei kiinnosta, suosittelen kirjaston hyllyjen välissä salaa lukemaan edes kyseisen tekstin. Ja lähtemään sitten kävelylle lähimpään automarketiin. Seppälä saa näkemään toisin, mutta ei välttämättä virkistävällä ja herättelevällä tavalla. Novellin käskymuotoinen kerronta pikemminkin lannistaa esineellistämällä kaiken, lopulta myös tekstissä räyhäävänä toimijana mesoavan miehen: ”kyllä sinulla tässä vaiheessa jo erektio pitäisi oleman.” Muistan edelleen professorimme äänen kun hän kiukkuiseen sävyyn luki tuon lauseen kirjasta edellämainitussa seminaarissa; se kaikui varmasti käytävään asti ja toivon että joku arka ensimmäisen vuoden opiskelija oli kuulolla.

Super Marketin jälkeen olen jatkanut Seppälään tutustumista, mutta yhtäläistä vaikutusta ei minuun ole tehnyt kuin jo mainitsemani Suomen historia. Näitä kahta kirjaa yhdistää uppoaminen teräväksi hiotun kirveen lailla syvälle ilmestymisajankohtansa Suomi-kuvaan. Kasinotaloudessa rypevä maa sai lahjaksi Super Marketin, Eurooppaan hamuava ylpeä ja itsenäinen Suomi taas kuvan historiansa merkkihenkilöistä housut kintuissa. Kumpikin kirja on ohut, ytimekseen tiivistetty, julma ja hauska. Ehkä Suomen historia on karvan verran parempi teos, ja ehkä Super Market on kuitenkin historiallisessa kontekstissa merkityksellisempi. Näin kauas me olemme eläimistä päässeet, Seppälä näyttää, eikä eroa ole muuta kuin se, että eläimet ovat harvoin niin itsetuhoisia kuin tässä kirjassa. Ja niin onnettoman typeriä.

Mikä?

Yksinään puhuva irtopää ei ole millään tavoin merkittävä. Se nököttää pöydän nurkalla vailla sanottavaa, tai sen sanottava on vain kertomusta kaikesta siitä mikä sen silmien editse kulkee.

Juuri heijastukset ympäristöstä saavat irtopään tuntemaan itsensä olevaiseksi olennoksi; ei ehkä aivan niin irralliseksi, ei ehkä aivan niin kykenemättömäksi liikkumaan. Se kertoo mitä se on havainnut.

Tietenkään irtopään havainnot eivät ole järin laajalta alueelta peräisin, sillä sehän ei kykene liikkumaan. Mutta kirjahyllyyn se näkee hyvin, ja siristämällä välillä kauemmaskin. Nähtyään se vetää pitkään henkeä olemattomiin keuhkoihinsa ja alkaa puhua. Mikä sitten täällä kirjoitukseksi vääntyy.