Yksi on ylitse muiden

Boingo
Giant records, 1994

Kuten olen vissiin ykkösblogini puolella silloin tällöin maininnut, on musiikkimakuni jokseenkin eriytymätön, minkä seuraukseni levykokoelmani vaihtelee koostumukseltaan laidasta laitaan. Siellä ne progelevyt taistelevat elintilasta trashmetallin, suomi-iskelmän ja fuusiojazzin kanssa, kompastellen brittipoppiin, avantgardeen ja muutamaan puhdasveriseen ”mies ja kitara” tai ”nainen ja piano” -äänitteeseen. Ja tästä diversiteetistä huolimatta, kuten olen vissiin tämänkin maininnut, on koko joukosta helppo nostaa esiin se ehdoton ykkönen, se joka on musiikillista parhautta, kaikentasoista voitokkuutta joka suhteessa: Boingo.

On elämäni onnekkaimpia sattumia, että selaillessani kirjaston kahvitunnilla vanhoja Soundeja satuin jostakin vuoden 1994 numerosta löytämään arvostelun, jossa kyseistä levyä kehuttiin. Olin tuolloin saanut hiljakkoin lahjaksi cd-soittimen ja pohdiskelin mahdollista ostettavaa musiikkia, joten yhtye nimeltä Boingo herätti arvostelun perusteella kiinnostuksen. En ollut koskaan aiemmin kuullut bändistä, eikä kukaan tässä maassa ole, koskaan, sen olen huomannut, mutta jokin johdatti lehden käteeni ja sitten minut Tampereella tuolloin toimineen levykauppa Cosmoksen postimyyntiluettelon ääreen ja siellähän se oli kymmenientuhansien muiden nimikkeiden joukossa: Boingo. Pistin tilauksen menemään (muistelen että samalla kertaa tilasin myös Pink Floydin Dark side of the moonin ja Beatlesin White albumin, eli yhden ostoksen laatukerroin on ollut melkoinen) ja parin viikon kuluttua levyt olivat noudettavissa nyttemmin lakkautetusta kotikunnan pääpostista.

On huomattava, että tuolloin (lokakuussa 1996) minulla ei ollut mitään erityistä ennakkokäsitystä siitä, millaista populaarimusiikin on oltava, ja luulen tämän olevan yksi syy siihen, miksi Boingo jyräsi minut niin totaalisesti alleen. Minä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä saa ja mitä ei saa tehdä, en tiennyt että on kiellettyä poiketa liikaa normista. Ihmettelin miksi Boingo ei ollut tunnetumpi tai suositumpi orkesteri, koska sen musiikki oli niin jumalattoman hienoa. Myöhemminkin olen toki miettinyt samaa, mutta jo vuosia sitten iski kyynistyminen ja varmuus siitä että kukaan oikeasti hyperlahjakas ei koskaan voi saavuttaa mitään kulttisuosiota suurempaa. Koska suuri ostava yleisö koostuu idiooteista.

Hivenen taustoja: Danny Elfman ja muutama hänen ystävänsä perustivat yhtyeen nimeltä Mystic Knights of the Oingo Boingo vuonna 1979 Elfmanin isoveljen Richardin pyytäessä heitä esittämään bändiä tekeillä olevassa elokuvassaan. Kaverukset innostuivat soittamisesta siinä määrin, että kokoonpano jäi pysyväksi, mutta on kenties merkillepantavaa mikä oli Oingo Boingon alkuasetelma: bändi luotiin fiktiiviseksi kokoonpanoksi. Tämä jätti jälkensä bändin koko uraan, jota leimaa tietty teatterimainen vaikutelma; ehkä vähiten albumilla Boingo (jonka esittäjäksi toki onkin merkitty hieman eri otsikolla varustettu artisti kuin aiempien julkaisujen), mutta varsinkin 80-luvun levyillään Oingo Boingo on jollain kierolla tavalla kuin seurue huippuluokan musikantteja, jotka esittävät rock-yhtyettä. Minun näkökulmastani tässä on jotain vereslihaisen rehellistä: onhan rockyhtye joka tapauksessa täysin keinotekoinen käsite - kukaan ei todella ole rockbändi, eikä koskaan ole ollutkaan sillä tavalla kuin mikä kuva rockbändeistä on kautta niiden historian luotu. Oingo Boingo huomioi tämän. Se ei missään nimessä ollut vitsi, sillä se teki hyvää musiikkia. Mutta se ei missään vaiheessa uraansa näyttänyt myöskään unohtavan sitä, miten kornia oikeastaan on olla bändi.

Vuonna 1980 Oingo Boingo (joksi yhtyeen nimi onneksi lyheni heti alussa) julkaisi esikoistäyspitkänsä Only a lad, saavutti kohtalaista sukseeta ja sinnitteli suosion rajoilla läpi 80-luvun. Vuoden 1985 Dead man’s party oli Elfmanin ja kumppaneiden tähtihetki; levy myi ensi kerran bändin historiassa kultaa, ja ”Weird science” oli jopa jonkinasteinen radiohitti. Mutta ajat olivat muuttumassa: Danny Elfman tutustui mieheen nimeltä Tim Burton ja pääsi tämän kautta hiljalleen elokuvasäveltämisen makuun. Ja kun menestys tällä saralla alkoi kasvaa eksponentiaalisesti, jäi Oingo Boingo varjoon. Yhtye julkaisi Dead man’s partyn jälkeen vielä kaksi albumia, kunnes sitten vuonna 1994 ilmestyi nimeään entisestään lyhentäneeltä yhtyeeltä Boingo. Mutta vuonna 1994 olisi kaivattu hittisinglejä ja grungea tai vähintäänkin dancepoppia eikä tämä aivan liian täydellisesti sävelletty ja sovitettu taideteos kelvannut kunnolla edes bändin vanhalle fanipohjalle.

Mutta eipä kyseessä toki olekaan Oingo Boingon albumi. Yhtyeen nimenmuutos on perusteltu, sillä nyt oltiin kaukana siitä ponnahtelevan rytmikkäästä torvisektion kannattelemasta kasaripopista kuin mistä yhtye oli siihen asti tunnettu. (määritelmä voi kuulostaa pahalta, mutta pitää muistaa että yhtyettä johti Danny Elfman - mies on musiikillisesti aivan liian lahjakas tyytyäkseen banaaleihin kasariratkaisuihin) Kitarat ärjyvät kuin ei koskaan ennen, orkesterit vellovat kuin parhaimmilla Elfman-elokuvaraidoilla ja sanoituksista paistaa läpi karvas pettymys 90-luvun illuusiottomaan maailmaan ja sen kaaokseen. Ja on kai otettava huomioon myös kappaleiden pituudet: jos jätetään laskuista pois alle minuutin mittainen ”Tender lumplings” (joka onkin käytännössä vain intro päätöskappaleelle), on piisien keskimitta albumilla noin seitsemän ja puoli minuuttia. Jaaha, progea, sanoisi eräskin. Mutta ei tietenkään; sävellykset, orkestraatiot ja pelkkä ote jolla musiikkia tehdään on vain niin massiivinen, että mikään vähempi ei tuntuisi luonnolliselta. Ja esimerkiksi kahdeksanminuuttinen avauskappele ”Insanity” vyöryy ohi sellaisella voimalla ja pysäyttämättömyydellä, ettei voisi ikinä kuvitella sen olevan paljoa yli viisiminuuttinen. Kappaleesta on ilmeisesti olemassa myös MTV:lle tehty video, mutta en halua nähdä sitä - ”Insanityn” musiikillinen kerronta herättää niin hirmuisesti mielikuvia, ettei kenenkään muun näkemys siitä voisi olla kuin latistus.

Pitäisi kai kunnon fanin tavoin olla murheellinen siitä, että Boingon ura päättyi tähän julkaisuun (tai totta puhuen vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Farewell-liveen, mutta tämä oli viimeinen uutta materiaalia tarjonnut levy), mutta pah. Minä olen tyytyväinen siitä, että Boingo loppui järkäleeseen, jota on mahdoton ylittää. Toki yhtye olisi vielä julkaissut hyviä, ehkä loistaviakin levyjä. Mutta aika vaikea olisi varmasti ollut alkaa suunnitella jatkoa Boingolle. Mikä olisi suuntaus? Minimalismi? Kenties. Ainakaan massiivisemmaksi ei enää pääse... Mutta ei pidä luulla että koko levy olisi yhtä suunnatonta äänivallia. Otettakoon esimerkiksi 16-minuuttinen päätösraita ”Change”. Kappale leijuu suuren osan kestostaan uneliaan kitaran ja lauluäänen varassa, ja vie kuulijansa mukanaan silti yhtä vastustamattomasti kuin kaikki tulvaportit avaava ”Insanity”. Muita suosikkeja: ”Pedestrian wolves”, jonka pirun osuvasti kirjoitettu teksti kertoo ihmisistä jotka saalistavat kuin sudet, ja jonka susina ulvova taustakuoro on kappaleen yhdeksän ja puolen minuutin kohdalla päättyessä käheyttänyt pahan kerran äänensä. Ja joka kesken kaiken loppupuolellaan iskee kuulijan korville hiljaisuuden, jota vain hemmetin funkisti rullaileva basso ja yllättäen mitä kauneimmaksi muuttunut laulumelodia kuljettavat eteenpäin. ”And I take my pleasure through the monkey’s eye / And the wolves all howl while the world around me dies...”

Huomaan juuri että kykenisin kirjoittamaan tästä levystä romaanin mittaisen kuvauksen, ja sittenkin olisi vielä sanottavaa. Lisää suosikkeja: ”Lost like this”, jonka alkupuolella vellovat jouset ja joka sisältää levyn parhaan kitarasoolon, tarpeeksi pitkän jotta siihen on mahdollista tosissaan keskittyä. Suotta ei kitaristi Steve Bartek ole tuottanut levyä yhdessä Elfamin (ja basisti John Avilan!) kanssa. Jokainen kappale on helmi, ja jokaista musiikillista helmeä vasta sanoituksellinen. Siinä mielessä Elfmanin nykyinen keskittyminen elokuvamusiikkiin on totta vieköön harmi, että hänellä ei enää ole tilaisuuksia sanoittaa, sillä läpi koko (Oingo) Boingon viisitoistavuotisen uran hänen kynänsä jälki on ollut oivaltavaa ja laadukasta, ja se, kuten niin moni muu asia, kulminoitui albumilla Boingo. Näkökulma on maanisen harlekiinin, joka on maailman julmuuden lopulta kyynistämä ja sitä myötä äärimmäisen vihainen. Enää ei naurata, ja jos naurattaa, se on omaan itseen kohdistuvaa julmaa, katkeraa ivaa. Maailma on helvetin kiero paikka, Elfman tällä levyllä kuvaa, ja paras kuvaus kaikesta on päätöskappale ”Change”, joka lieneen John Lennonin ”Working class heron” ohella paras anglosaksinen laulunsanoitus johon olen konsanaan törmännyt. ”Change” on kokonaisuudessaan täydellinen kuvaus maailman muuttumisesta, katumisesta, ikääntymisestä, taaksepäin katsomisesta ja katkerista virheistä jotka näkee vasta kun niiden seuraukset ovat kohdalla.

Ja tietenkin on toinenkin syy siihen, että näen elokuvasäveltäjän uran lähinnä jarruttavan Elfmanin luontaisia kykyjä. Mies nimittäin laulaa kuin tuomiopäivän enkeli. Suotta ei häntä edelläviittaamassani Soundin arvostelussa verrattu Freddie Mercuryyn; laulutyylissä on ehdottomasti jotain samaa. Ja minkä klassisessa tyylittelyssä ehkä Queen-vokalistille häviääkin (korostan konditionaalia), Elfman voittaa kyvyssä pysytellä luomiensa orkesterivallien tasalla ja yllä. ”Insanityllä” hän sulkee yhtyeensä uran siistiksi ympyräksi kuulostaessaan kappaleen loppuhuipennuksessa juuri siltä pakkopaitaiselta psykopaatilta, jonka äänellä kiemurtelee läpi koko esikoisalbumin Only a lad.

Kysyin itseltäni kykeneekö Boingoa määrittelemään yhdellä sanalla, ja vastaus lopulta löytyi: pelko. Kun sen tajuaa, se tihkuu läpi kaikkialta, alkaen häiriintyneitä painajaisnäkyjä tarjoavista levynkansista, kulkien läpi jylhien ja tummien äänimaisemien, vimmaisen laulun ja päätyen lopulta asian ytimeen, sanoituksiin. On kuin kappaleista vastaava Danny Elfman olisi pitkään enimmäkseen hyväntuulista musiikkia tehtyään lopulta uskaltanut raottaa oman alitajuntansa verhoa, tarttunut jokaiseen pelkäämäänsä asiaan ja ravistellut ne sanoiksi ja säveliksi. ”Insanity” kertoo maailman pelosta, ”Hey!” irrallisuuden, vanhenemisen ja vastuun pelosta, ”Change” muutoksen ja muuttumattomuuden pelosta... Mutta tämä ei ole lannistuvaa pelkoa vaan raivoavaa. Tekstit kertovat pelon lisäksi yhtä lailla siitä vihasta, jota kertoja tuntee omaa pelkoaan kohtaan. Tietynlaisesta avuttomuudesta ehkä, mutta päättäväisyydestä olla tulematta oman kykenemättömyytensä syömäksi.

Kuten tiedetään, syntyy tuskasta paras taide. Ja kun Danny Elfman on ajautunut pisteeseen jossa hänen sisäänsä ei ole enää mahtunut enempää, hän on päästänyt kaiken ulos. Mikä onni että hänellä on ollut tukenaan näin järjettömän lahjakas yhtye.

Arki pulmilla piiloon

Neropatin käsikirja
Tammi, 1986 (2.p)

Kirja on painettu vuonna 1986, mutta muistelen olleeni hitusen vanhempi saadessani sen joululahjaksi, tuskin paljon, viimeistään seuraava joulu lienee kyseessä. Suomalainen kustantaja Tammi on päättänyt jatkaa suosituksi havaitsemiensa lapsille suunnattujen ”käsikirjojen” sarjaa - Noidan käsikirja, Salapoliisin käsikirja, ja itse 80-luvun puolivälissä riekaleiksi lukemani Vakoilijan käsikirja ovat merkinneet monelle ikäiselleni hirmuisesti. Neropatin käsikirja ei tietääkseni ole ollut aivan yhtälainen suksee (vaikka omistamani kappalekin on jo toista painosta), eikä se totta puhuen samaan alkuteosten sarjaan kuulukaan: originaalin otsikko on yksinkertaisesti Puzzles.

Käsikirjoissa oli kyse lähinnä kuvalliseen kerrontaan perustuvasta informaatiotulvasta. Vakoilijan käsikirja oli pienehkön tiiliskiven paksuinen opas naamiointiin, varjostustekniikkoihin, vakoilijan tarvikkeisiin ja maaston tuntemukseen, ja varsinkin viimemainituista neuvoista muistan itse hyötyneeni paljonkin. Tai hyötyneeni, no jaa, lähinnä tietenkin ne tarjosivat moneksi kesäksi viihdettä. Muistan elävästi miten katkoin risuja nuolen muotoon jättääkseni pusikon juurelle jäljen kulkusuunnastani; kenelle, ei sillä väliä, keneltä salassa, ei silläkään, koska Vakoilijan käsikirja oli varsinaisen vakoilun ulkopuolinen todellisuus, vakoilua vakoilun itsensä vuoksi, ei minkään muun syyn.

Anteeksi, lipsahdin kirjasta toiseen. Mitäpä siis Neropatti? Alkuteoksen nimestä voikin päätellä kirjan sisällön: aivopähkinöitä toisensa jälkeen, ei ohjeita tai neuvoja, ei paljastuksia tai käytännön vinkkejä aivokapasiteetin kasvattamiseen. Pulma- ja tehtäväkirjojen genre lienee ollut melko suosittu pienen ikuisuuden ajan, ja vaikken tilannetta seuraakaan, luulen että niitä ilmestyy edelleen. Eikä Neropatin käsikirja todennäköisesti eroa keskiverto pulmakirjasta juuri mitenkään. Paitsi, jälleen kerran, se eroaa oltuaan jossain vaiheessa allekirjoittaneen suosikkiteos.

Muistatteko ne kappaleet, jotka kuullessaan imeytyy kuin aikakapselissa johonkin tiettyyn tunnelmaan? Tai sen tuoksun, joka palauttaa mieleen äänen ja tunteen ja saa tuntemaan itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi... Niin, Neropatin käsikirjassa on minulle säilynyt jotain äärimmäistä lapsuuden jouluista. Vaikken varsinaisesti muista asiaa, minä kuitenkin tunnen, miten istun olohuoneen upottavassa nojatuolissa joulukuusen valojen ja muutaman satunnaisen kynttilän hämyssä, syön suklaakonvehteja ja ratkon tunnista toiseen pulmia, joista osa on idiooteille suunnattuja itsestäänselvyyksiä (tai peräti vitsejä), osa taas pistää tosissaan miettimään.

Yhteistä kirjan pulmille on, ehkä ymmärrettävästikin koska kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, visuaalisuus. Kuvat ovat isoja ja värikkäitä, ja useimmiten ongelmat liittyvät juuri kuviin. Itseäni miellyttivät - ja miellyttävät edelleen - eniten sarjakuvamaisimmat pulmat; ne missä esiintyy tätä kirjaa varten kehiteltyjä kummallisia olentoja ja/tai paikkoja, jotka sijoittuvat Marsiin tai kummitustaloon tai ovat vähintäänkin yliampuvan visuaalisia. Ehkä yllättäenkin kirjan parasta antia olivat minusta kaksi koko aukeaman kokoista labyrinttia. Mielikuvitukseni lähti etenemään niitä pitkin ja saattoi vaellella tuntikausia käytävissä ja huoneissa keksien niitä pitkin etenevien henkilöiden tarinoita ja kohtaloita. Varsinaiset pulmat unohtuivat ja Neropatin käsikirja muuttui perustukseksi, jonka päälle saattoi rakentaa jotain aivan muuta. Ehkä kirja jopa on jonkinlainen ”käsikirja” ollutkin, ei kädestä pitäen opastava vaan vihjaillen jonnekin muualle vievä. Kummitustalo ainakin leimautui pysyvästi tajuntaani ja muodostui pienine portaikkohuoneineen ja lattialuukkuineen jonkinlaiseksi vanhan ja pelottavan paikan kaavioksi, joka varmasti heijastuu edelleen esimerkiksi kirjoittamiini teksteihin. Tällaiset asiat jättävät jälkensä.

Vielä sananen kirjan kuvituksesta. En tiedä lieneekö kovin moni pannut merkille herraa nimeltä Graham Round - ainakaan verkosta hänestä ei tunnu löytyvän etsimälläkään tietoa - mutta minä huomioin jo 80-luvulla miehen nimen esiintyvän useammassakin tämäntyylisessä kirjasessa. Hänen hieman kotikutoisen ja nopeasti piirretyn näköiset äärisympaattiset (ei missään nimessä söpöt) ihmishahmonsa tekevät tämänkin kirjan tunnelmasta omanlaisensa, ehkä juuri sellaisen johon saattoi eräänä jouluna kauan sitten upota päiväkausiksi ja tuntea olevansa jossain jännittävässä paikassa. Mitä tämä kirja olisi ollut realismiin pyrkivällä tai peräti valokuviin perustuvalla kuvituksella? Vain yksi pulmakirja muiden joukossa, ja Graham Round, missä ikinä oletkin ja mitä nykyään teet, minä saatan olla sinun ainoita fanejasi, mutta haluan sanoa sinulle: olet lyömätön kuvittaja. Kiitos.

(aivan erityisesti kiitän tuosta kummitustalolabyrintista)