Puhuva irtopää

Kolmas hylly vasemmalta

4.7.2008

Suomen virallinen yhtye ja dinosauruksen muna

Eppu Normaali: Imperiumin vastaisku
Poko Rekords, 1988


Keväällä 1978 olin alle puolitoistavuotias nassikka, enkä täten pannut isommin merkille sitä, että levykauppoihin, jos tuollaisia vielä silloin montaakaan oli, ilmestyi kotimaisen punkrockin massiivinen merkkipaalu, Eppu Normaalin esikoistäyspitkä Aknepop. Toki minäkin hoilasin seuraavana kesänä hiekkalaatikolla poliisin ajavan sinisellä autollaan (kai kaikki?), mutta silti kolmekymmentä vuotta sitten Eppu Normaali oli vain pienten piirien rakastama teinijengi; soitto-, ja etenkin laulutaidoton porukka, jolla kuitenkin oli jo tuossa vaiheessa orastavaa lahjakkuutta niin sävellyksiin kuin sanoituksiinkin; verrattakoonpa Aknepopia vaikkapa viitisentoista vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Apulannan esikoislevyyn. Se on syystäkin jokseenkin unohdetumpi kuin tuo Eppu-kiekko.

Mutta se mihin Apulanta on mennyt uransa aikana, on ollut enimmäkseen looginen jatkumo lähtöpisteestä, ja se mihin Eppu Normaali lähti menemään pää edellä lähes välittömästi esiintulonsa jälkeen, on jotain ihan muuta. Imperiumin vastaisku on ilmestynyt kymmenen vuotta Aknepopin jälkeen, ja on bändin kymmenes studiolevy. Pitää muistaa, että Eput ovat Imperiumin ilmestyessä olleet vasta vähän aikaa kansakunnan lempibändi. Alkuaikojen menestyksen jälkeen bändi katosi muutamaksi vuodeksi omiin sfääreihinsä, kun Pantse Syrjän kunnianhimo säveltäjänä ja Mikko Saarelan (sekä sittemmin hänen tyylinsä opetelleen ja omakseen kehitelleen Martti Syrjän) koukeroihinsa eksyvä sanoitustyyli karkasivat kaiken muun suomirokin ulkopuolelle. Vuosien 1981-1983 levytykset olivat suurelle yleisölle joko liian outoja (Cocktail bar) tai menivät ohi herättämättä sen suurempaa huomiota (Aku ja köyhät pojat), ja koska nuo olivat aikoja jolloin levyn piti ilmestyä kerran vuodessa ja yksikin menestymätön työ riitti pudottamaan yhtyeen nuorison muistista, oltiin tilanteessa jossa Eppu Normaali oli monen mielestä menneen talven lumia: ”ai vieläkö nekin on olemassa?”. Vasta vuonna 1984 alkoi Syrjän veljesten sävel/sana-yhteistyö tuottaa sellaisia hedelmiä kuin ”Pimeyden tango” ja tietenkin tuo iäti kuolematon (ja allekirjoittaneen mielestä melko tylsä) reppuloilotus. Seuraavana vuonna suosio räjähti käsiin eikä ole sittemmin laantunut kuin ehkä 90-luvun alussa hetkeksi; joskin tuolloin bändin itsensä rypiessä liiallisen suosionsa aiheuttamassa henkisessä krapulassa (ja kenties fyysisessäkin) soivat radiossa niin tiuhaan pomminvarmat Eppu-hitit vuosien varrelta, että vaikka levyjen ilmestymisvälit sen kuin kasvoivat, eivät kaikki kai edes huomanneet että Eput olivat jossain aivan muualla kuin keikoilla tai studiossa.

Miksi Eppu Normaalista tuli niin suuri kuin siitä tuli? Vastaus ei löydy julkaistuista levyistä tai kansansuosiota niittäneistä hittiviisuista; pikemminkin syy on siinä, että yhtye katosi maan alle vuonna 1993 kahdennentoista studiolevytyksensä Studio etanan jälkeen. Kun levyjä ei ilmestynyt eikä keikkoja tehty, kasvoi yhtyeestä myyttinen olento, jota tahdottiin edes tietämättä miksi - pikkuhiljaa männävuosien hitit muuttuivat standardeiksi, jotka määrittelivät kansakuntaa ja joiden esittäjä muhi omissa liemissään kehittyen alkiosta dinosaurukseksi. Sitten markkinoille tarjottiin tuplakokoelma Repullinen hittejä vuonna 1996, sen myynti jatkui vuosikaudet ja vasta siitä alkaen Eppu Normaali on ollut kaiken arvostelun yläpuolella, kaikkien normaalien yhtyeiden ja artistien tuolla puolen, vasta sen jälkeen heistä puhuttaessa on pitänyt keksiä uudet skaalat ja asteikot. Eppu Normaalista oli tullut Suomen virallinen yhtye.

Tämä kaikki siis tapahtui vasta Imperiumin vastaiskun jälkeen. Toki tämän levyn julkaisu on ollut enemmän kuin odoteltu - kaksi edellistä albumia myivät kivasti yli satatuhatta kappaletta kumpikin - mutta Eppu Normaali on silti ollut ”vain” bändi. Jos supersankaristatusta onkin jo alettu väläytellä, ei tämä tieto ole iskostunut yhtyeen omaan tajuntaan, minkä vuoksi käsittämättömiä paineita levynjulkaisuun ei ole ollut. Pieniä sentään; onhan Imperiumin vastaisku ensimmäinen Eppu-levy jota on jouduttu odottamaan kaksi vuotta aiemman yhden kalenterikierron sijaan. Kappaleet ovat kuitenkin vielä vailla sitä yliyrittämistä, joka tämän jälkeen hiipi yhtyeen musiikkiin ja oli tappaa koko bändin 90-luvulla.

Iskussahan Eput tässä ovat, ja ennen kaikkea tietenkin veljekset Syrjä. Yhdessä edeltävän levyn (Valkoinen kupla) kanssa Imperiumin vastaisku on melodioiltaan korkeatasoisinta Eppu Normaalia, sävellykset vaihtelevat riipaisevan kauniista (”Näin kulutan aikaa”) kiehtovasti polveileviin (”Linnunradan laidalla”) tai sitten ovat vain perhanan letkeästi eteenpäin rullaavia (”Keskiyön cowboy”). Voi olla että aliarvoin suuren yleisön, mutta minua silti hämmentää se, että Eput ovat saavuttaneet massasuosion musiikilla, joka oikeastaan ei ole hirveän kaupallista. Tässähän meillä on levyllinen liian pitkiä kappaleita, joissa tekstit ovat välillä tahallisen vaiketajuisesti riimiteltyjä ja kitaransoitto on niin taidokasta että menee välillä näyttämisen puolelle. Ja entäs ne pitkät soolot sitten? Jotain rajaa. Jokin tässä kuitenkin viehätti satojatuhansia suomalaisia ja niin yhtye päätyi mitä kiusaannuttavimman ongelman eteen: miten ja mihin suuntaan tästä pitäisi kehittyä? Tiesivätkö Eput mitä heiltä odotettiin? Minun on helppo uskoa että he ovat itse olleet hämmentyneimmät suosiostaan. Vain muutamaa vuotta aiemmin heidän musiikkiaan moitittiin epäkaupalliseksi, eikä uusien kappaleiden myötä suunta loppujen lopuksi muuttunut hirveästi mutta silti tapahtui jotain jonka vuoksi Eput alkoivat yleisölle kelvata.

Minä itse löysin Eppu Normaalin, kuten kaiken muunkin populaarimusiikin, 19-vuotiaana. Ajelin peltoteitä punamustalla Fiatillani ja sen stereoissa soi vuoronperään Beatles ja Eput; jälkimmäiseltä lähinnä vuosien 1985-1988 tuotanto. Minä pidin kirkkaasti helähtävistä kitaroista, ylös ja alas notkahtelevista laulumelodioista (on melkoista haastetta yrittää laulaa mukana vaikkapa juuri ”Linnunradan laidalla”), siitä että kappaleet eivät loppuneet liian pian kesken (mikä oli mielestäni Beatlesin musiikin suurin ongelma), ja tietenkin sanoituksista, joista on erityisesti mainittava yksi Imperiumin vastaiskun unohdetuimmista kappaleista: ”Osa luonnollista karsintaa”. Saaplari sentään että vaikutusalttiiseen minuun iski lujasti paitsi kertosäkeen sisältö, myös sen napakka riimittely: ”Oon osa luonnollista karsintaa / osapuilleen täysi nolla / evoluution asteikolla / tolla asteikolla jolla / ei oo helppoa olla / silti kummasti laulattaa”. Siinä sitä oli sisäistä riimiä ja alkusointua ja muuta sellaista, josta lyriikan hienouksista mitään ymmärtämätön maalaisnuori ei vielä ollut kuullutkaan. Kappaleen sanoma on minusta edelleen mainio, ja sen anteeksipyytelevä vivahdus toistuu muillakin paitsi tämän, myös edellisen albumin teksteissä. Vasta myöhemminhän tämäkin lipesi kokonaan käsistä; Studio etana on niin väkevässä itsesäälissä rypevä valitus, etten ihmettele juuri tämän olleen syynä siihen, miksi kyseinen albumi ilmestyessään monessa kritiikissä nujerrettiin. Aikuinen mies se Martti, että viitsiikin niin kovin kärsiä.

Monessa mielessä Imperiumin vastaisku on täydellistä Eppu Normaalia. Se on heidän vahvimman albumikolmikkonsa (Kahdeksas ihme, Valkoinen kupla ja tämä) pisin ja tasapainoisin (jopa niinkin, että kappaleet ovat melko hyvin tiettyyn sapluunaan sopivia kestonsakin puolesta), toisaalta vailla yhtä selkeitä hittikappaleita kuin kaksi edellistä, mutta toisaalta jollakin tavalla hiotuimman ja viimeistellyimmän oloinen. Tämä on itse asiassa seikka, jota ei voi liikaa painottaa: Imperiumin vastaisku kuulostaa jumalaiselta. En usko liioittelevani ollenkaan, kun sanon että maailmanlaajuisestikin äärimmäisen harva kitararock-yhtye on vuonna 1988, tai koskaan, kuulostanut yhtä täydelliseltä kuin Eppu Normaali tällä albumillaan. Päävastuu tästä on tietysti kitaristi Pantse Syrjällä, joka on paitsi levyn tuottaja, myös sovitusvastaava. En ole aivan selvillä hänen tuottajanuransa nykyvaiheista, mutta ainakin 80-luvulla hän oli kysytty ammattimies monien muidenkin artistien levyille, mutta tietenkin sen suurimman huomion ja loputtomimman hiomisen ja soundien etsinnän sai oma bändi, ja hyvä niin. Jos Pantse olisi sattunut syntymään jossain anglosaksisessa maassa, en epäile etteikö hän nykyisin olisi kuusinumeroisia liksoja nettoava keikkatuottaja, jonka työjonossa odottelisivat kaikki maailman kärkiartistit metallibändeistä ranskalaisiin yökerholaulajiin. Mutta tämähän on epätäydellinen maailma ja me olemme riivatun syrjässä täällä.

Jos odotitte minun sanovan jotain ”Baarikärpäsestä”, niin turhaan. Tai no: onhan se lajissaan kai täydellinen sekin. Juomalaulu, perkeleellisen tarttuva renkutus, ja kappale joka on pakko hypätä yli joka kerta levyä kuunnellessa koska hävettäisi hirveästi jos naapurit kuulisivat minun sitä soittavan. Se siitä. Mainittakoon ”Baarikärpäsen” sijaan tämän hetkinen suosikkini levyllä, ”Keskiyön cowboy”. Sen riemastuttavan visuaalinen teksti, jossa päähenkilö ajaa kaatosateessa Ladallaan lusikka pohjassa luo halukkaana odottavan naisensa, on täynnä nyansseja ja muutenkin novellin mieleen tuovine rakenteineen sellaista, jota en vielä kymmenen vuotta sitten osannut arvostaa: tältä levyltä koostamaltani autokasetilta jätin kappaleen tylysti pois. Ja entäpä se briljantti kapakkapiano joka lähtee kappaleen loppupuolella lentämään? Hienoutta!

Tiedän toki ettei enää 2000-luvulla saa pitää Epuista jos mielii tulla nähdyksi katu-uskottavana rock-henkilönä mutta tottahan minä senkin tiedän että tämä on vain bändin menestystä kadehtivien masinoima mustamaalauskampanja.

2 komps:

At 4/7/08 09:06, Blogger exme said...

minä en ole ikinä pitänyt Epuista, mihin oikeastaan ainoa syy on laulajan ärsyttävä ääni. kun ei voi kuunnella ääntä alkamatta kirkua, on vaikea keskittyä kuuntelemaan sanoja tai melodiaa, eikä näin koskaan pääse tutustumaan niiden mahdollisiin ansioihin.

minusta tämä teksti on paljon parempi kuin kaikki Eput yhteensä. ala kirjoittaa bändihistoriikkeja!

 
At 4/7/08 21:28, Blogger Ugus said...

Hyvä idea, voiskohan niitä vaikka tänne pläimiä. Analysoivia bändihistoriikkeja. Tunnen olevani kotimaisista artisteista sellaisiin täysin kykeneväkin.

Kuuntelepa joskus jompikumpi tai molemmat Eppujen livelevyistä. Niillä Martin vokalisointi on niin riipivää, että studiotaltioinnit ovat sen koommin mitä suloisinta taiturointia.

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home