Miehisen uhon lopullinen tuho

Juha Seppälä: Super Market
Wsoy, 1991


Hankin Juha Seppälän Super Marketin viiden euron pilkkahintaan pari vuotta sitten Sammakon kirjakaupasta Humalistonkadulta. Sen räiskyvän oranssi kansi, jolle oheinen kuva ei tee millään tavoin oikeutta, koska skannerini on kaikesta päätellen huono, pomppasi tarjoushyllyn tarjonnasta silmiini, mutta syy ostopäätökseen ei ollut siinä, vaan aiemmin sinä talvena osallistumassani kuivikkaassa seminaarissa, jossa eräs osanottajista teki teoksesta tutkimusta. Seminaarissa käyty keskustelu vakuutti minut siitä, että teos kuuluu ei ainoastaan lukulistalleni vaan suoraan omaan kirjahyllyyni. Halusin tietää oliko teos niin räävitön, niin mauton, niin kuvia kumartamaton ja niin pohjattoman pessimistinen kuin väitettiin - ja samanaikaisesti, jollakin inhoakin herättävällä tavalla, hauska. Niin ja lohduton, toivoa näyttämätön, mikä oli minun tuolloinen pääasiallinen käsitykseni Seppälän tuotannosta.

Ennen Super Marketia olin tosiaan melko tietämätön Seppälästä. Tietenkin tiesin hänen maineensa mediaa välttelevänä jurottavana porilaisena, siis melko pelottavana ihmisenä. Ja olin muistaakseni edelliskesänä lukenut hänen esikoiskokoelmansa Torni, josta pidinkin, mutta joka jätti kuitenkin hieman persoonattoman olon, ja oli siinä määrin kolkko maailmankuvaltaan että sai tuntemaan pahanlaatuista sielullista tyhjyyttä. Vaikutuksille alttiina teininä siihen törmääminen olisi saattanut aikaansaada pahaa jälkeä. Ainakin se olisi ruhjonut minut kirjoittajana masentuneeksi kyynikoksi. Mahtaisinpa olla jonkinlainen maamme kirjallisuuden karu tähdenlentokin nyt, kun ajattelee miten lähellä Seppälän esikoisteoksen maailmankuva oli sitä maaseutumaisemaa, jonka otteessa teininä räpistelin.

En odottanut sitä samaa enää Super Marketiin tarttuessani. Perhana vieköön, minä olin valmistautunut lukemaan jotain äärimmäisen mautonta ja vastenmielistä, ja tietenkin korkeakirjallistakin - julkaisuvuotensa Finlandia-ehdokas sentään. Ja kuitenkin ajattelin myös että okei, kirja on ilmestynyt vuonna 1991, tuskin se enää 2000-luvun pitkälle edettyä onnistuu niin kovin miljoonasti iskemään.

Vaan iski se. Seppälä on kirjoittanut irvaavaa kuvainraastantaa, mutta siinä missä joku muu olisi tyytynyt ”vain” olemaan mauton, tahallisen provokatiivinen ja shokkihakuinen, on Seppälä saavuttanut jonkin kummallisen primitiivi-ihmisen tason, päässyt yhteyteen matalimman lattaotsaisen neanderthal-jäänteen kanssa, juuri sen joka meistä jokaisessa lopulta on sisimpänä kun tarpeeksi etsii. Vasta sen luokse päästyään hän on kirjoittanut Super Marketin.

Mitä kirjasta sitten löytyy? Seksiä? Voi kai niinkin sanoa, joskin sana ”naiminen” lienee tässä yhteydessä parempi. Tai jokin muu, alatyylisempi. Oikeastaan varsinaista ihmisten välistä kanssakäymistä ei juuri esiinny, vaan pikemminkin sen puutetta, siitä puhumista, sen näyttämistä kuvottavana fyysisenä pakotteena ja siitä hirveästi turhautumista. Osa teksteistä ottaa opastavan kannan, esimerkkinä vaikka novelli ”Jos kulli ei seiso”. Entä väkivaltaa? Voi, kosolti. Tässähän on kyseessä nimenomaan miesten maailma, ja miesten maailma on jos ei nyt varsinaisesti väkivaltainen jatkuvasti, niin ainakin sellainen, missä väkivallan mahdollisuuden on aina oltava läsnä. Miehen on oltava fyysisesti kykenevä tappamaan tai hän jää jalkoihin, ja varsinkin sota-aikaa kuvaavat novellit tuovat tämän julman faktan liki lukijaa. Harva mies kuitenkaan pystyy siihen mihin uhoaa pystyvänsä, mikä sekin kyllä Super Marketista paljastuu.

En ala käymään kokoelman novelleja (jos nyt novelleiksi näitä kaikkia voi sanoa, paikoitellenhan ollaan hyvin lähellä katkelmaproosaa tai pakinoita) eritellen läpi, mutta teen muutaman poiminnan kuitenkin: avausnovelli Sininen kotka lienee ”seppäläisin” näistä, ainakin vuonna 1991 se on ollut aiemmasta tuotannosta muistuttavin teksti ja sellaisena oiva portti kulkea Super Marketiin sisään. Se on myös heti kaunistelematon mielipide siitä, mikä on mies ja mitkä ovat miehen roolit länsimaisessa yhteiskunnassa kun lähestytään vuosituhannen vaihdetta. Mies on joko itsestään liikoja luuleva öykkäri tai onneton luuseri. Teema jatkuu läpi teoksen, ja nämä kaksi ääripäätä sekoittuvat toisiinsa enemmän ja enemmän. Lopulta, novellissa Kaukopartiossa (oma suosikkini muuten) on jäljellä enää vastenmielisiä ääliöitä, mihinkään kykenemättömiä säheltäjiä ja pellejä, joilta ei todellakaan suju esimerkiksi sota, niin kaukopartiossa venäläisiä kyttäämässä kuin ollaankin. Kuvat kaatuvat ryskyen, vaan eivät vielä ihan niin ryskyen kuin 90-luvun lopun teoksessa Suomen historia, jossa Seppälä tarttui yksittäisiin henkilöihin, pääasiassa taas tätä kirjoittaessani uljaassa valokeilassa patsastelevaan Mannerheimiin, ja hioi heidän näköispatsaistaan kiillon pois. Kymmenisen vuotta Suomen historian jälkeen kaivataan taas nopeasti jotakuta Paavo Rintalan tai Juha Seppälän kaltaista historiankirjoittajaa. Äkkiä ettei Harlin ehdi ensin.

Mutta marssitaanpa Marketin ovista takaisin: Vastenmielisessä törkeydessään (ja mistä se koostuu: pilluvitseistä, eritteistä, ihmisen alennustilasta, fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, tahallisen ällöttävästä uhomiehisyydestä ja likaisista seksifantasioista) Super Market on kuitenkin julmetun hauska kirja. Ilkamoivimmilleen Seppälä heittäytyy armeijaa kuvailevissa jaksoissaan, joista onnettoman Yk-kapteenin huonoa päivää kuvaava teksti jää mieleen, se sisältää miellyttävästi absurdejakin sävyjä. Toki huumorin takana pilkistää jatkuvasti pakokauhuinen ahdistus siitä, mitä enää on jäljellä ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista yhteiskunnassa, jossa kilpailu ja markkina-ajattelu tappavat elintilan. Kliseistäkö? Ehkä, joskaan ei välttämättä vielä 16 vuotta sitten ollut. Mutta näinhän teoksille käy, ne ovat sidotut aikaansa siinä määrin, että vaikka vuonna -07 tiedostaakin Seppälän ennakoineen nousukauden kukkeimpaan aikaan ilmestyneessä Super Marketissaan esimerkiksi laman, tuntuu sen yltiökuluttava kuvaus nyt tutulta. Niin monet ovat kirjoittaneet sittemmin samaa.

Kokoelman niminovelliin, sen koko puolentoista sivun pituuteen, tiivistyy kuitenkin paljon oleellista kulutusyhteiskunnan toimintatavoista. Jos kirja muuten ei kiinnosta, suosittelen kirjaston hyllyjen välissä salaa lukemaan edes kyseisen tekstin. Ja lähtemään sitten kävelylle lähimpään automarketiin. Seppälä saa näkemään toisin, mutta ei välttämättä virkistävällä ja herättelevällä tavalla. Novellin käskymuotoinen kerronta pikemminkin lannistaa esineellistämällä kaiken, lopulta myös tekstissä räyhäävänä toimijana mesoavan miehen: ”kyllä sinulla tässä vaiheessa jo erektio pitäisi oleman.” Muistan edelleen professorimme äänen kun hän kiukkuiseen sävyyn luki tuon lauseen kirjasta edellämainitussa seminaarissa; se kaikui varmasti käytävään asti ja toivon että joku arka ensimmäisen vuoden opiskelija oli kuulolla.

Super Marketin jälkeen olen jatkanut Seppälään tutustumista, mutta yhtäläistä vaikutusta ei minuun ole tehnyt kuin jo mainitsemani Suomen historia. Näitä kahta kirjaa yhdistää uppoaminen teräväksi hiotun kirveen lailla syvälle ilmestymisajankohtansa Suomi-kuvaan. Kasinotaloudessa rypevä maa sai lahjaksi Super Marketin, Eurooppaan hamuava ylpeä ja itsenäinen Suomi taas kuvan historiansa merkkihenkilöistä housut kintuissa. Kumpikin kirja on ohut, ytimekseen tiivistetty, julma ja hauska. Ehkä Suomen historia on karvan verran parempi teos, ja ehkä Super Market on kuitenkin historiallisessa kontekstissa merkityksellisempi. Näin kauas me olemme eläimistä päässeet, Seppälä näyttää, eikä eroa ole muuta kuin se, että eläimet ovat harvoin niin itsetuhoisia kuin tässä kirjassa. Ja niin onnettoman typeriä.