Miten genre syntyy?

Juice Leskinen & Coitus Int
Love records, 1973

Jos on uskominen väitteisiin, ja mitä muuta varten väitteitä esitettäisiin kuin että edes joku olisi samaa mieltä niiden kanssa, olen tälle levylle paljosta kiitollinen. Sillä niin usein on nähnyt mainittavan suomirokin syntyneen nimenomaan tämän Juice Leskisen ensimmäisen levyttäneen bändin ensimmäisen julkaisun myötä, että onhan siinä jotain perää oltava. Tehtiinhän tässä maassa toki ennenkin rock-tittelin alle luokiteltua musiikkia, mutta joko englanniksi tai brittihittejä kotimaiseksi kääntäen. Juice, niin siis väitetään, toi ehdan suomalaisen soundin musiikkiin jonka lainalaisuudet tulivat kaukaa muualta.

Tavallaan tämä pitää kyllä paikkansa, sillä Coitus Intin esikoisalbumin toinen jalka seisoo tukevasti kumisaappaaseen verhottuna mutaisessa suomaastossa jolla on nimi: iskelmä. Mitä tämän levyn kappaleista esimerkiksi sellaiset kuin ”Hän sammuu” ja ”Lähde takaisin” ovat muuta kuin perinteisen iskelmäkaavan uskollista toistoa; tai uskollista ja uskollista, onhan tämä hulttionuorten rock-kukkoilun näkemystä iskelmästä mutta jotenkin niin perin suomalaista kuitenkin, ettei näitä kappaleita maailmalla tuolloin niin kovin suosittujen jytäorkesterien levyillä olisi nähty. Edes muilla kuin näillä napsahtavan osuvilla suomenkielisillä riimeillä varustettuna. Mutta tämän musiikillisen geeniperimän lisäksi löytyy tietenkin myös sitä rokettirollia itseäänkin - parhaana esimerkkinä avauskappale ”Heinolassa jyrää”, jonka kertosäe on häpeämättömästi nyysitty Beatlesin ”Back in the USSR”:sta, säveltäjäksikin pokerinaamalla merkitty Leskinen itse. ”Ei koskaan jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”... Olin kuunnellut kappaleen monesti ennen kuin huomasin tuossa kohdin laulavani mukana ”Well the Moscow girls really knock me out, they leave the west behind”. Menköön kunnianosoituksen piikkiin, mutta jollain tavalla kyllä pidän siitä että niinkin suunnattoman tuotannon julkaissut artisti kuin mitä Leskinenkin sitten lopulta oli, aloitti uransa sävelvarkaudella.

Ongelmallisinta albumissa, tai lähinnä kai sen historiallisessa statuksessa, on juuri Leskinen. Koska ennen kaikkea Coitus Int on bändi, ei taustaorkesteri starballe. Neljästätoista kappaleesta kuuden vokaalit hoitaa joku muu kuin Juice itse, ja kappaleiden kirjoittajinakin kunnostautuvat etenkin pikapuoliin tämän jälkeen omille teilleen lähteneet Mikko Alatalo ja Harri Rinne. No niin, nythän päästään toiseen asiaan, jossa jokaisella itseään kunnioittavalla musiikinystävällä on nieleskelyn paikka, mutta joka hyväksyttävä kuitenkin on: Mikko Alatalo helvetti sentään on loistava. Mitä tosiaan tapahtuikaan näiden alkuvaiheiden jälkeen sellaista, joka sai hänet uppoamaan yhä syvemmälle imelän suomi-iskelmän ja luoja armahda tammerkoskilaulatusten syvyyteen? Coitus Intin esikoislevyllä Alatalo on Leskisen kanssa tasaveroinen artisti, joka on kirjoittanut hyviä kappaleita ja joka on ylivoimaisesti kokoonpanon paras laulaja. ”Hengitä sisko”, Alatalon ja Rinteen kirjoittama kappale, jonka tässä vaiheessa vielä kovin kaukaa tuleva kansanedustaja itse laulaa, on hillitön esitys. Anteeksi alatyylini mutta kuuntelen levyä parhaillaan ja olen fiiliksissä: aivan saatanan hieno biisi. Ei tällaista enää tehdä - korni toteamus, mutta niin paikkansapitävä. Häpeämätön miehinen angsti (”kuule, ei oo helppoa olla mies”) yhdistyy upeaan sävellykseen ja silti parasta on Alatalon laulusuoritus, joka ulvovine falsetteineen riistäytyy täysin hallinnasta kappaleen ekstaattisessa huipennuksessa. Neroutta, ja on tosissaan sääli että Mikko sittemmin siirtyi turvallisemmille urille.

Palataanpa siihen historialliseen kontekstiin. Vuonna 1973 on varmasti ollut ihmetys jo pelkkä albumillinen suomeksi sanoitettua purevaa rock-musiikkia; ei niinkään väliä sillä että musiikillisesti levy on kiusallisen epätasapainoinen. Tai, kuten niin usein musiikin parissa käy, etupainoinen, joskin näin etupainoisia albumeita olen harvoin kohdannut. Viisi ensimmäistä kappaletta Coitus Intillä ovat niin silkkaa timanttia, niin selkeää parhautta, että jos ne olisi julkaistu yksikseen EP-mitassa, puhuttaisiin kyseisestä kiekosta kai vieläkin suomalaisen musiikin jumalallisesti kimaltavana tähtihetkenä. Tai minä ainakin puhuisin. Edellämainittu ”Hengitä sisko” ja ”Jeesus pelastaa” ovat tuon viisikon kuningaskohdat, jälkimmäinen kappaleista on osoitus siitä että uskontojen kaksinaamaisuuden irviminen on ollut Juicella nuoruusvuosista lähtien verissä; teemahan ei hänen sanoituksistaan poistunut koskaan, ja ”Jeesus pelastaa” on lukuisista uskontojen kuvioille nauravista kappaleista sattuvimpia. Eikä kolmessa vuosikymmenessä mikään liene muuttunut; edelleen saadaan syntejä anteeksi Jeesuksen nimeen. Kappale kuuluu muuten myös niihin harvoihin, jotka saavat minut joka kerta nauramaan ääneen. Se vain on niin tosi.

Mutta etupaino on etupaino, ja kun viiden ensimmäisen täysosuman jälkeen törmätään ”Imeläkiveen”, alkaa yhtyeen meno horjua. Kyseinen kappale vielä kulkee, mutta LP-levyn b-puoli olisi yhtä hyvin voinut olla täynnä, no, melkein mitä tahansa. Kappaleet soljuvat ohi joko häkellyttävän mitäänsanomattomina (”Zeppeliini” ja ”Nonamen laulu”, josta en kymmenien kuuntelujen jälkeenkään muista sen paremmin säveltä kuin sanan sanaa) tai raivostuttavan päähäntarttuvina jolkotuksina (”Oo! Raili”). Edelleenkään ei toki varsinaisessa ulosannissa ole vikaa. ”Rokkaan” rokkaa tyylillä, ”Lähde takaisin” on tekstiltään yhtä hykerryttävän miehinen kuin ”Hengitä sisko” (Alatalo/Rinne -tekstejä molemmat) ja varsinkin Alatalo laulaa edelleen hyvin. Mutta onnettomien sävellysten kasaaminen yhdeksi jatkumoksi albumin kakkospuolelle on pakko olla tietoinen ratkaisu. ”Tulppaanissa” sentään on yritystä, ja pointsit myös estottoman poikamaisille kaksimielisyyksille.

Kyllä minä pidän tästä levystä. Se on niin kotikutoinen että kuulostaa autotallibändiltä paikoitellen, eikä ole lähimainkaan parasta mitä Leskinen on saanut aikaan (hänen uransa zeniitti osuu nähdäkseni hieman yli vuosikymmenen myöhempään ajankohtaan, Grand Slamin albumeihin Pyromaani palaa rikospaikalle ja Yölento), mutta Alatalo ei tietääkseni ole tällaiseen enää yltänyt, ja yhtyeen muista jäsenistä harva tietää. (seitsemän hengen bändi jossa on esim. neljä kitaristia on sinällään melko mielenkiintoinen kokoonpano) Mutta jos tällä levyllä synnytettiin suomirock, on siitä kiittäminen vaikkapa sitä, että minulla on vuonna 2007 levyhylly puolillaan kotimaista musiikkia ja niin paljon hyvää siihen joukkoon mahtuu että on kumarruksen paikka. Vaikka Coitus Intillä on vikansa, olisi suomenkielinen rock voinut syntyä paljon lahjattomampienkin tekijöiden myötä.