Takavasemmalta ohi

Richard Bachman: Teloittajat
Tammi, 1996

Teloittajat on varmaankin niitä kirjoja joista ei saisi tykätä jos mielii olla uskottava kirjallisuusihminen. Minkä kirjoitettuani tietenkin korjaan: kyseessä on tietenkin niitä kirjoja, joista nimenomaan saa tykätä, kunhan tietää katsovansa tämäntyylistä kirjallisuutta oikeasti hieman yläviistosta ja julkisesti antaa ymmärtää että suhtautuminen siihen on lievästi ironinen, vaikka todellisuudessa ja salaa pitää kirjasta vain sen vuoksi että se on helevetin hyvä kirja.

Kun Teloittajat ilmestyi, oli jo yleisesti tiedettyä että Richard Bachman on eräänkin koillis-amerikkalaisen miljonääri Stephen Kingin salanimi, jolla hän 70- ja 80-luvuilla rustaili räväköitä, kohtuullisen pinnallisia ja enimmäkseen aika hauskoja (Kirouksesta en pitänyt, muut neljä kyllä maistuivat) pikalukukirjoja. Olivatko ne nyt niitä pahamaineisia ”lukuromaaneja”, tiedä häntä, en vieläkään ymmärrä koko termiä, mutta ainakin Suomessa kolmena eri niteenä ilmestyneet viisi varhempaa (ja aidosti salanimen takana piilossa julkaistua) Bachman-kirjaa olivat kerralla ahmaistavaa kamaa.

Teloittajat ei sovi jatkumoon, ja ainakin äkkiseltään oli kirjan vuonna 1996 ilmestyessä mahdoton sanoa miksi salanimi. King oli tuolloin tullut kaapista jo ajat sitten, ja muutenkin Teloittajat on paitsi paksumpi jo moniulotteisempi, myös raskaampilukuinen kuin aiemmat Bachmanit. Ameriikanmaalla (ja ehkä muuallakin maailmassa paitsi Suomessa) olisi lanttu kirjakaupan hyllyllä leikannut nopsemmin: Teloittajien ja Kingin samaan aikaan omalla nimellään julkaiseman Epätoivon kaupungin kansien kerrotaan olevan yhtenevät antaen näin osviitan koko lukutapahtumalle, vaikka toisaalta jos Epätoivon kaupunki on Teloittajia lukiessa jo tuttua tavaraa, syttyy oivallus kyllä: samat ihmisethän tässä esiintyvät.

Niin, paitsi eivät samat. Tai kylläkin samat, mutta eri tilanteeseen heitetyt. Ikitylsän ja häkellyttävään ”Jeesus pelastaa pahuudelta” -paatokseen loppupuolellaan notkahtavan Epätoivon kaupungin sattumalta toisensa erämaakaupungissa kohtaavat maantienkulkijat ovatkin Teloittajissa pikkukaupunkilähiön uneliaan kadunpätkän varrella naapureina asuvia periamerikkalaisia. On kuin King olisi keksinyt ensin henkilöt, sitten hahmotellut heille pari erilaista mahdollisuutta kasvaa kärsimystensä kautta ihmisenä (kuten Kingin teoksissa henkilöt väistämättä tekevät) (enkä sano tätä pahana asiana). Ehkä hän on kirjoittanut Epätoivon kaupungin ensin; se on hänen 90-luvun tuotannolleen tyypillisen ponneton ja etenee kuin Frank Darabontin viime vuosina Kingin tuotannosta ohjaamat elokuvat: laveasti maalaillen ja tunteisiin säälimättä vedoten kohti kyynelten takaa pilkistävää onnellista loppua. Ei hyvä, etenkään kun kirjoittaja on joskus aiemmassa elämässään saanut lisänimen ”kauhun kuningas”.

En tiedä mikä Kingiä piinasi 90-luvulla, mutta hän kerta kaikkiaan unohti miten kirjoitetaan meneviä romaaneja. Olen toki veikannut syyksi sitä, että Stephen oli liian iso nimi kustantajille, eikä kukaan uskaltanut enää toimittaa hänen jaarittelevia käsikirjoituksiaan; etenkin Unensieppaaja on mitä varmimmin tästä kärsivä taidonpuutteennäyte. Ikävältähän nämä hukkaan heitetyt mahdollisuudet (Unensieppaaja, Uneton yö ja Epätoivon kaupunki tästä pahimmin kärsivät: Eksyneiden jumala taas on jo ideanakin niin heikko ettei sitä kai olisi mikään pelastanut) varsinkin kun Teloittajat osoittaa, että King olisi ollut kykenevä vaikka mihin. Bachmanin nimen alla kirjoittamisella on ollut selkeä psykologinen vaikutus; kirjailijan päältä on poistunut miljoona lukkoa ja estoa ja hän on päästänyt sisäisen räyhähenkensä vapaaksi.

No mikä sitten tekee Teloittajista niin mainion kirjan? Odotelkaapa hetki kun muistelen mikä aikoinaan vetosi vuosikymmentä nuorempaan minuun... Osittain syy on juuri tylsässä Epätoivon kaupungissa. Teloittajissa tehty selittämätön skenaarionvaihdos oli minusta tuolloin kutkuttava idea, ja se on erittäin toimiva ja omaperäinen ratkaisu edelleen. Samat henkilöt, mutta kuitenkin hivenen eri. Samankaltainen tilanne, mutta uudessa valossa - siis samankaltainen, ei samanlainen. Teloittajat on toki juoneltaan melko yksinkertainen: pikkukaupungin lähiö, rauhallinen arkiaamu, yllättävä tuho, yrityksiä selviytyä. Mutta aineksista rakennettu soppa on juuri sopivan monipuolinen ja järjetön, selittämätön, populaarikulttuurin eri osa-alueita häikäilemättä syleilevä. Pidän siitä että toiminta alkaa jo teoksen alkusivuilla, ja se alkaa vauhdilla, yllättäen ja räjähtäen. Nuorempana vaikutuin suuresti myös kaikesta ei-kirjallisesta sillisalaatista, jota lukujen välit ovat täynnä: mukana ovat lehtileikkeet, päiväkirjakatkelmat, lapsen piirrokset, kirjeet ja näytteet elokuvakäsikirjoituksista. Nyttemmin ne eivät enää totta puhuen niin kosketa, mutta toisaalta heijastelevat mainiosti teoksen omaa monitahoisesti peilaavaa kerrontaa. Teloittajat vaihtaa suuntaa ja näkökulmaansa laukausten tahtiin. Kirja on hektinen.

Ja koko ajan lukijan mielessä kummittelee Epätoivon kaupunki. Asioita yrittää yhdistellä ja järkeillä, löytää syitä ja selityksiä. Entä löytyykö niitä lopulta? Onko sillä väliä? Teloittajat on eri kertomus eri tapahtumasta, ja samalla hilpeän kikkaileva osoitus kirjailijan huimasta vapaudesta, joka on paljon suurempi kuin mitä (varsinkaan sellaisilta kirjailijoilta kuin King) yleisö yleensä sallii: hänen on valta ja voima tehdä mitä huvittaa. Teloittajat on urautuneen kirjailijan aivotuuletus; näyte siitä miten hieman hengettömän ja kaiken hyvän voittoon pahasta uskovan kertomuksen olisi myös voinut tehdä. Ilkeämmin ja rempseämmin siis, kaoottisemmin koska sitä maailma on. Kingin 90-luvun alkuvuosien jälkeen kirjoittamista kirjoista Teloittajat on ainoa, jonka ääreen olen palannut ensilukeman jälkeen ja josta olen alusta loppuun nauttinut uudemmankin kerran.