Puhuva irtopää

Kolmas hylly vasemmalta

17.1.2008

Arki pulmilla piiloon

Neropatin käsikirja
Tammi, 1986 (2.p)

Kirja on painettu vuonna 1986, mutta muistelen olleeni hitusen vanhempi saadessani sen joululahjaksi, tuskin paljon, viimeistään seuraava joulu lienee kyseessä. Suomalainen kustantaja Tammi on päättänyt jatkaa suosituksi havaitsemiensa lapsille suunnattujen ”käsikirjojen” sarjaa - Noidan käsikirja, Salapoliisin käsikirja, ja itse 80-luvun puolivälissä riekaleiksi lukemani Vakoilijan käsikirja ovat merkinneet monelle ikäiselleni hirmuisesti. Neropatin käsikirja ei tietääkseni ole ollut aivan yhtälainen suksee (vaikka omistamani kappalekin on jo toista painosta), eikä se totta puhuen samaan alkuteosten sarjaan kuulukaan: originaalin otsikko on yksinkertaisesti Puzzles.

Käsikirjoissa oli kyse lähinnä kuvalliseen kerrontaan perustuvasta informaatiotulvasta. Vakoilijan käsikirja oli pienehkön tiiliskiven paksuinen opas naamiointiin, varjostustekniikkoihin, vakoilijan tarvikkeisiin ja maaston tuntemukseen, ja varsinkin viimemainituista neuvoista muistan itse hyötyneeni paljonkin. Tai hyötyneeni, no jaa, lähinnä tietenkin ne tarjosivat moneksi kesäksi viihdettä. Muistan elävästi miten katkoin risuja nuolen muotoon jättääkseni pusikon juurelle jäljen kulkusuunnastani; kenelle, ei sillä väliä, keneltä salassa, ei silläkään, koska Vakoilijan käsikirja oli varsinaisen vakoilun ulkopuolinen todellisuus, vakoilua vakoilun itsensä vuoksi, ei minkään muun syyn.

Anteeksi, lipsahdin kirjasta toiseen. Mitäpä siis Neropatti? Alkuteoksen nimestä voikin päätellä kirjan sisällön: aivopähkinöitä toisensa jälkeen, ei ohjeita tai neuvoja, ei paljastuksia tai käytännön vinkkejä aivokapasiteetin kasvattamiseen. Pulma- ja tehtäväkirjojen genre lienee ollut melko suosittu pienen ikuisuuden ajan, ja vaikken tilannetta seuraakaan, luulen että niitä ilmestyy edelleen. Eikä Neropatin käsikirja todennäköisesti eroa keskiverto pulmakirjasta juuri mitenkään. Paitsi, jälleen kerran, se eroaa oltuaan jossain vaiheessa allekirjoittaneen suosikkiteos.

Muistatteko ne kappaleet, jotka kuullessaan imeytyy kuin aikakapselissa johonkin tiettyyn tunnelmaan? Tai sen tuoksun, joka palauttaa mieleen äänen ja tunteen ja saa tuntemaan itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi... Niin, Neropatin käsikirjassa on minulle säilynyt jotain äärimmäistä lapsuuden jouluista. Vaikken varsinaisesti muista asiaa, minä kuitenkin tunnen, miten istun olohuoneen upottavassa nojatuolissa joulukuusen valojen ja muutaman satunnaisen kynttilän hämyssä, syön suklaakonvehteja ja ratkon tunnista toiseen pulmia, joista osa on idiooteille suunnattuja itsestäänselvyyksiä (tai peräti vitsejä), osa taas pistää tosissaan miettimään.

Yhteistä kirjan pulmille on, ehkä ymmärrettävästikin koska kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, visuaalisuus. Kuvat ovat isoja ja värikkäitä, ja useimmiten ongelmat liittyvät juuri kuviin. Itseäni miellyttivät - ja miellyttävät edelleen - eniten sarjakuvamaisimmat pulmat; ne missä esiintyy tätä kirjaa varten kehiteltyjä kummallisia olentoja ja/tai paikkoja, jotka sijoittuvat Marsiin tai kummitustaloon tai ovat vähintäänkin yliampuvan visuaalisia. Ehkä yllättäenkin kirjan parasta antia olivat minusta kaksi koko aukeaman kokoista labyrinttia. Mielikuvitukseni lähti etenemään niitä pitkin ja saattoi vaellella tuntikausia käytävissä ja huoneissa keksien niitä pitkin etenevien henkilöiden tarinoita ja kohtaloita. Varsinaiset pulmat unohtuivat ja Neropatin käsikirja muuttui perustukseksi, jonka päälle saattoi rakentaa jotain aivan muuta. Ehkä kirja jopa on jonkinlainen ”käsikirja” ollutkin, ei kädestä pitäen opastava vaan vihjaillen jonnekin muualle vievä. Kummitustalo ainakin leimautui pysyvästi tajuntaani ja muodostui pienine portaikkohuoneineen ja lattialuukkuineen jonkinlaiseksi vanhan ja pelottavan paikan kaavioksi, joka varmasti heijastuu edelleen esimerkiksi kirjoittamiini teksteihin. Tällaiset asiat jättävät jälkensä.

Vielä sananen kirjan kuvituksesta. En tiedä lieneekö kovin moni pannut merkille herraa nimeltä Graham Round - ainakaan verkosta hänestä ei tunnu löytyvän etsimälläkään tietoa - mutta minä huomioin jo 80-luvulla miehen nimen esiintyvän useammassakin tämäntyylisessä kirjasessa. Hänen hieman kotikutoisen ja nopeasti piirretyn näköiset äärisympaattiset (ei missään nimessä söpöt) ihmishahmonsa tekevät tämänkin kirjan tunnelmasta omanlaisensa, ehkä juuri sellaisen johon saattoi eräänä jouluna kauan sitten upota päiväkausiksi ja tuntea olevansa jossain jännittävässä paikassa. Mitä tämä kirja olisi ollut realismiin pyrkivällä tai peräti valokuviin perustuvalla kuvituksella? Vain yksi pulmakirja muiden joukossa, ja Graham Round, missä ikinä oletkin ja mitä nykyään teet, minä saatan olla sinun ainoita fanejasi, mutta haluan sanoa sinulle: olet lyömätön kuvittaja. Kiitos.

(aivan erityisesti kiitän tuosta kummitustalolabyrintista)





4 komps:

At 18/1/08 09:35, Blogger Jani said...

Meinasin jo väittää, että sarjan tämä yksilö on jäänyt minulta väliin, mutta sitten näytit tuon kummitustalosokkelon, ja muistin välittömästi kuinka suunnittelin, että sitten, kun opin ohjelmoimaan kuusnepallani seikkailupelejä, teen sellaisen tuota sokkeloa seikkailun perustana käyttäen. Kyllä minä taisin jostain seikkailupeliohjelmointikirjasta jonkun seikkailurungon sitten lopulta kopioidakin, mutta sitä en muista, onnistuinko tai yritinkö edes koskaan soveltaa siihen tuota suunnitelmaani.

Graham Roundin nimeä en olisi muistanut, mutta noiden käsikirjojen kuvituksen omintakeinen (sanan kaikkein positiivisimmassa mielessä) tyyli ja varsinkin juuri ne ihmishahmot lienevät etsautuneet kaikkien meidän, noita poikasena (/tyttösenä?) lukeneiden mieliin.

Vakoilijan käsikirjan avulla tehty suurin saavutukseni oli "postimerkkikeräilijän tulitikkurasia" joka sisälsi miniatyyrikokoisen vakoilijan työkalupakin. Rasiaosan päälle liimattiin ohjeen mukaan pahviset luukunkannet, joiden päälle liimattiin muutamia postimerkkejä hämäykseksi. Hiukan minua siinä tosin häiritsi se, etten tuntenut ketään joka olisi keräillyt postimerkkejä eikä tuo hämäys siksi meilläpäin vaikuttanut kovin uskottavalta (tai päinvastoin, se olisi ollut poikkeuksellisuudessaan omiaan herättämään epäilyksiä), mutta olin silti tuosta sen onnistuttua kovin ylpeä.

 
At 18/1/08 20:11, Blogger Ugus said...

Hienoa olla olematta ainoa joka on vaikuttunut herra Roundin kummitustalosokkelosta!

Olen jopa yllättynyt että joku muukin kuin allekirjoittanut tuntee koko teoksen, koska en ole aiemmin sellaiseen ihmeeseen törmännyt.

Eivätkä yhtäläisyydet tähän lopu: minäkin tein vakoilijan työkalupakin tikkuaskiin. Puolentoista sentin pituiset lyijykynänpätkät ovat etenkin jääneet mieleen.

Muut käsikirjat sen sijaan ovat itseltäni näitä kahta lukuunottamatta jääneet vähemmälle. Varsinkaan Noidan käsikirjasta en koskaan pitänyt, sain siitä hirveitä painajaisia.

 
At 8/4/08 14:18, Anonymous Ilari said...

Hei, törmäsin juuri satunnaisesti (kaverini irtopäät-verkkosarjakuvaa etsiessäni) blogiisi joka antoi mainion syyn kaivaa taas esiin Vakoilijan käsikirja! :) (Salapoliisi on jo lahjoitettu nuoremmalle sukupolvelle ja muita ei löytynyt.)

Et tosiaankaan ole ainoa joka edelleen muistelee etenkin kummitustalosokkeloa ja marsilaista sokkeloa, mutta myös muuta kuvitusta lämmöllä! Piirokset ovat varsin upeita, uskoakseni myös ihan riippumatta siitä nostalgiapläjäyksestä joka niistä aiheutuu. Myös muissa käsikirjoissa juuri kuvitustyyli nostaa ne aivan ihastuttavalle tasolle. Voi tosiaankin vain kuvitella miten kalpeilta Vakoilijan käsikirjan tyylikkäästi käsin piirretyt koodisivut näyttäisivät nykyään tietokoneella tehtynä.

Vakoilijan käsikirja ei kuitenkaan Graham Roundin kuvitusta näytä olevan, vaan värikuvittajana mainitaan Colin King, mustavalkokuvituksesta vastaavat John Jamieson, Liz Graham-Yooll ja Juliet Stanwell-Smith.

 
At 3/10/08 22:12, Anonymous pp81 said...

Hieno kirja!

Tämän parissa tuli vietettyä tunti jos toinenkin (sikäli kuin Commodore 64:n pelaamiselta ehti).

Omani sivut ovat valitettavasti syvään uuretun lyijykynän jälkien tahrimia, sikäli kuin muistan.

Kirja lienee yhäkin äitini verkkovarastossa johonkin pahvilaatikkoon laitettuna. Ainakin luulisin niin. En ole tosin käynyt siellä ehkä 9 vuoteen (silloinkin vain viemässä tavaraa), mutta äitini tuntien ei ole juuri pelkoa että mitään olisi heitetty menemään.

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home