Puhuva irtopää

Kolmas hylly vasemmalta

25.12.2007

Nostalgian notkein siivin


John Byrne: Ihmeneloset
MARVEL 1/1988

Kaksikymmentä vuotta sitten olin harrastanut Marvelin sarjakuvalehtiä aktiivisesti noin kuuden kuukauden ajan ja pidin itseäni niiden suhteen kaikentietävänä konkarina, mikä ei ollut täysin virheellinen käsitys. Kesästä saakka olin kerännyt lähinnä Hämähäkkimiehiä ja erikoisjulkaisuja & albumeita, satunnaisesti myös jokusen Ryhmä-X:n numeron. Lehtien tuolloisen toimittajan, nimimerkki Mail-Manin, ylläpitämällä kirjepalstalla oli alkanut käydä melkoinen kohu: Suomessa alkaisi vuoden 1988 alusta ilmestyä kolmas säännöllinen Marvel-julkaisu. Odottihan sitä ihminen niin kuin vain 11-vuotias voi. Lehden nimeksi ilmoitettiin MARVEL (se kuului kirjoittaa kokonaan isolla), ja lehdessä oli määrä julkaista joka numerossa vaihtuvien supersankareiden seikkailuja, mikä oli ratkaisuna oivallinen. MARVELIN ensimmäisen numeron ilmestymisestä tulee kohtapuoliin kuluneeksi kaksi vuosikymmentä, joten on aika ottaa lehti syyniin.

Pistää muuten miettimään että onkohan tuo ykkösnumero kovin harvinainen julkaisu nykyään? Saisiko siitä rahaa? Ostin sen vähillä pennosillani kotipaikkakunnan R-kioskista, jota ei enää ole, siis kioskia, eikä pian enää paikkakuntaakaan kun kuntaliitokset tappavat kotikontuja siellä täällä. No niin, asiaan. En minä tuosta kyllä ihan hiluilla luovu.

MARVELIN ensimmäisessä numerossa esiintyvät Ihmeneloset, nuo Marvel-kustantamon hahmoista ensimmäiset, joiden 80-luvulla Amerikassa ilmestyneitä tarinoita oli jo pitkällisesti Suomessa julkaistukin, ensin Ihmenelosten omassa lehdessä ihan 80-luvun alussa, sitten jonkin verran Hämähäkkimiehen jatkosarjana. Yhteistä näille Suomessa nähdyille julkaisuille oli tekijä: John Byrne. Mies oli aikamoinen starba supersankarisarjakuvissa tuolloin. Noustuaan X-menin kuvittajana maineeseen hän harppasi Fantastic Fourin ohjaimiin sekä kuvittajana että kirjoittajana, niitti mainetta ”uudistamalla” lehteä, vaihtoi sitten monivuotisen urakan jälkeen kustantajaa ja ”uudisti” myös Teräsmiehen, tosin onnistumatta tekemään hahmosta yhtään sen kiinnostavampaa. (minkä lisäksi Byrne on nykyisin sitä mieltä, että häntä on Teräsmiehen yhteydessä turha erityiseksi uudistajaksi mainita, sitä luokkaa vahva oli DC Comicsin toimittajien pyrkimys pitää yllä hahmon status quo)

Koska minulla ei ollut Ihmenelosista mitään muuta käsitystä kuin kesällä 1987 Suomessa julkaistu erikoisjulkaisu (joka sisälsi 60-lukuisia Lee/Kirby-tarinoita), en osannut odottaa muuta kuin että tulossa olisi hyvää matskua ja sillä paras. Tässä mielessä odotus täyttyi. Lehti oli paksu kuin mikä, tarina oli jännittävä ja sopivasti outo (Ihmenelosten seikkailut usein olivat), minkä lisäksi 11-vuotiaana olin sitä mieltä että John Byrne on maailman paras piirtäjä. Sitä hän ei sentään taida olla, mutta periamerikkalaista supersankarikuvitusta on harva koskaan tehnyt paremmin, etenkin kun Byrne oli tuolloin huipputasollaan: kymmenen vuoden kokemus julkaisevana taiteilijana oli hionut hänen taitonsa kukkeimmilleen, eikä uraantumista tai leipääntymistä vielä esiintynyt. Paikoitellen kuvitus näyttää edelleen upealta, Marvelin harjoittamasta räikeästä kökkövärityksestä huolimatta.

Vaikka vuonna 1988 kuvitus minut sokaisikin, voin nyt todeta Byrnen lahjakkuuden olevan sittenkin nimenomaan tarinankerronnassa. Hän ei syyttä saanut mainetta uudistajana; ei hän tietenkään alkanut tarkoituksellista kuvienraastantaa tyyliin Frank Miller ja Yön ritari, vaan hän yksinkertaisesti keskittyi oleelliseen. Hirveän suurta osaa niistä Marvel-sarjakuvista joiden parissa olen 80-luvulla viihtynyt, on nykyisin tympeä lukea koska ne on niin selvästi osoitettu ylhäältä alas: varhaisteineille omasta mielestään kypsiltä aikuisilta. Ne ovat selitteleviä, yrittävät olla hauskoja, turvautuvat helppoihin ja juonellisesti yltiövarovaisiinkin ratkaisuihin - sillä eihän kukaan halua lukijansa putoavan kärryiltä. Byrne ei sorru tähän. Tietenkin Fantastic four on hänen kaudellaan ollut aivan yhtä lailla lapsille ja teineille suunnattu lehti kuin ennen häntä, ja jälkeen, näihin päiviin asti ja edelleen. Mutta Byrnen hahmot eivät käyttäydy kuin aikuisten raameihin puetut lapset.

Pidän siitä että tarina viivyttelee kohtauksissa eikä lennä eteenpäin kuin turboahdettu toimintaelokuva. Henkilöt keskustelevat alleviivaamatta ja vuorosanoin, joiden tarkoitus ei ole joka lauseessa vääntää rautalangasta neljännen seinän takana asustavalle lukijalle mistä missäkin on kyse. Varsinkin lehden avaustarina, joka sijoittuu Latveriaan, tuohon amerikkalaisesta näkökulmasta varmasti perin tyypilliseen eurooppalaiseen pikkuvaltioon, on nimellisesti supersankarisarjakuvaa, mutta käytännössä megalomaanisen tyrannin yksinpuhelua satunnaisin scifistisin viittauksin - sillä science fiction on Ihmenelosten tarinoissa aina läsnä. Pidän myös siitä että Byrnellä on kova pyrkimys inhimillistää hahmojaan. Hänen pestiinsä asti omassa utopistisessa tornitalossaan asuneet sankarit muuttavat nyt kukin tahoilleen, kalustamattomiin ullakkohuoneistoihin ja peräti omakotilähiöihin. Tietenkään tällaiset muutokset eivät pysy voimassa sarjakuvassa, jonka on tarkoitus ilmestyä kuukausittain täältä hamaan maailmanloppuun, mutta aikanaan on monesta lehteä lukeneesta nuorukaisesta varmasti tuntunut että todellisuuden perusteet järkkyvät kun Ihmeneloset eivät vietä kaikkea aikaansa yhdessä kuten Beatlesit 60-luvulla. Hehän, kuten tunnettua, asuivat samassa talossa ja jammailivat aamusta iltaan.

MARVEL 1/1988 ei ole laatusarjakuvaa. Myönnän moukkamaisuuteni ja totean, että verrattuna esimerkiksi suureen osaan suomalaista nykysarjakuvaa, on Byrnen Ihmenelosia oikeastaan aika mukava lukea. Kuvista saa selvän ja tarina ei sen paremmin aliarvioi lukijaansa kuin muistuta terapiaistuntoa. Tämä on perussarjakuvaa, ja hyvää sellaista, joskin tietysti supersankaritoimintaa ja sellaisenaan monen mielestä alempiarvoista, enkä kiellä etteikö itseänikin toisinaan olisi tympinyt se, että niitä supervoimia piti ängetä kaikkialle. Edelleen internetin kautta vuodattuu se amerikkalainen näkemys, että sana ”comic book” tarkoittaa nimenomaan supersankarisarjakuvaa, koska ainoa mahdollinen muu sarjakuvan muoto on sanomalehtistrippi. Jos olisin kulttuurintutkija, ottaisin selvää mistä tuossa supervoimafiksaatiossa on kyse ja miksi se jyräsi alleen melkein kaiken muun kuvallisen kerronnan Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkipuoliskon aikana.

Mainittakoon vielä eräs kiintoisa kerronnallinen elementti. MARVELIN 1/1988 ilmestyttyä moni ilmoitti närkästyneenä Mail-Manin palstalla ettei pitänyt Byrnen itsensä esiintymisestä lehden loppupuolella. Minä taas tykkäsin siitä kovasti. Termi ”metafiktio” ei tietenkään ollut vielä tuolloin minulle tuttu, mutta tämä oli ensimmäisiä kohtaamisiani kyseisen kerrontatavan kanssa ja se avasi minulle monia ovia. Byrnen ratkaisu sepittää itsensä mukaan tarinan kosmiseen päätöslukuun oli kutkuttavan erikoinen ratkaisu. Aloin nähdä fiktion kerroksina: on taso jossa fiktiiviset hahmot esiintyvät fiktiivisissä tarinoissa, on taso jolla heistä luetaan, ja yhtäkkiä oli jotain sillä välillä. En pitänyt Byrneä itserakkaana egoistina kuten monet Mail-Manille kirjoittavat, vaan ennen kaikkea nokkelana kertojana, huumorintajuisenakin. Tosin miehen nykyinen vittumainen imago, lähinnä hänen oman verkkosivustonsa keskustelupalstalla muodostunut, on osoittanut että hän ehkä sittenkin on vain itserakas egoisti. Mutta sen verran paljon hyvää sarjakuvaa Byrne on urallaan luonut, että minun puolestani hän saa ihan rauhassa olla vaikka kuinka rasittava nykyisin.


1 komps:

At 25/3/08 14:17, Anonymous Anonyymi said...

Hmm.. myös 60-luvun Ihmenelosissa tekijät ilmestyivät osaksi tarinaa silloin tällöin. Stan Leellä ja Jack Kirbyllä oli "rooli" olla FF:n seikkailuiden kronikoitsijoita. Ehkä sekin oli Egoa :-)

 

Lähetä kommentti

Links to this post:

Luo linkki

<< Home