Nurkassa nyhjäävä trendinluoja

Radiohead: Kid A
Emi, 2000

Tunnen vieläkin toisinaan olevani vasta tutustumassa asioihin, kuten musiikkiin esimerkiksi. Siinä missä muut viettivät yläaste- ja lukiovuodet angstaamalla synkän musiikin (tai reippaan hevihölkän, tai juntahtavan euroteknon) parissa ja piirrellen bändien logoja, minä vähät kiinnostuin. Vasta parikymppisenä ajauduin musiikin pariin, enkä silloinkaan piitannut ajankohdan (90-luvun jälkipuoliskon) artisteista, vaan etsin levykauppojen hyllyistä 60- ja 70-luvun klassikkoja, joista olin jo etukäteen lukenut kaiken ennen ostoksille menoa. Koska miksi ostaa sikaa säkissä?

Tästä ajan hermolla pysymättömyydestä on seurannut mm. sellaisia hauskoja sattumuksia, että vaikka pidänkin itseäni moniruokaisena ja populaarimusiikin vaiheista ja historiasta paljon tietävänä ihmisenä (amatööritasolla paljon tietävänä siis) en ole vielä tähänkään päivään mennessä koskaan kuullut esimerkiksi Radioheadin albumia OK Computer. Vaikka sen pitäisi olla juuri minun ikäluokkani musiikillisia virstanpylväitä! Shokki ja kauhu. Ensikosketukseni bändiin, jota edelleen ylihypetetään joka paikassa niin että suhtautumisessani on aina lievää kyynisyyttä, tapahtui keväällä 2000, jolloin sain siskolta lainaksi hiljakkoin ilmestyneen albumin Kid A. Kuuntelin sen kerran tai pari, pidin muutamasta kappaleesta, mutta kokonaisuutena albumi jäi hahmottumatta. Tietenkin tiesin että nyt ollaan merkittävien asioiden äärellä, ja levyn mystinen imagokin kiehtoi siinä määrin että listamenestysbändejä karsastavanakin astelin kauppaan ja ostin levyn myös omaan kokoelmaani.

Eikä tämä kuitenkaan kaupallista musiikkia ole. En tiedä kuinka paljon uutta Radiohead lopulta toi popmusiikin kentälle. Ei tarvitse kauempaa etsiä kuin kotomaasta, kun jo löytyy vaikkapa Sielun veljien Musta laatikko, jonka ykkös-cd on paljolti Kid A:ta muistuttava rock-kaavojen silpominen ja uudelleenjärjestely, ja siis julkaistu tasan kymmenen vuotta ennen Radioheadin uudestisyntymää. Näkyvyys on tietenkin kaiken A ja O, ja tuntematon pikkubändi jostain Munahikiältä ei olisi samalla levyllä kaatanut aitoja maailmalla ehkä ihan samassa määrin kuin Radiohead. Mutta kun joku tekee jotain uutta, tai näennäisen uutta, on seuraajien määrä aina loputon. Yhä edelleen näkee musiikkiarvioissa käytettävän termiä ”radiohead” kuvaamaan tietynlaista koneistettua melankolista pörinää, sumeaa lo-fi naksutusta ja apaattista voihkimista. (kuvailinko juuri Kid A:n kokonaisuudessaan?) Tämä ei toki ole Radioheadin vika, vaan, ehkä, mielikuvituksettomien bändien, ja osittain kai myös rock-journalismin ja -historiankirjoituksen, jossa Kid A nostettiin osapuilleen Himalajan korkuiselle jalustalle ainakin omasta mielestäni osittain ansiotta.

En kiellä etteikö Kid A sisältäisi aivan hemmetin hienoja kappaleita. ”Everything in its right place”, ”The National anthem”, ”How to disappear completely” ja nimikappale olisivat tappokamaa vaikka levy ei olisi myynyt maailmalla kuin sata kappaletta eikä kukaan olisi kiinnostunut sen uudenlaisesta äänimaailmasta. Jos Radiohead olisi osoittanut oikeasti olevansa fiksu ja markkinavoimista välittämätön yhtye (kuten se tänä vuonna tekikin, myöhässä), se olisi jättänyt Kid A:n jälkipuoliskon kappaleet arkistoihinsa pölyttymään (koska ”Treefingers” ja ”Motion picture soundtrack” tappavat kuulijan tylsyyteen, ”Morning bell” on ärsyttävä vaikerrus ja muut... jaa, kas kun en nyt satu muistamaan niitä muita) ja niiden sijasta lisännyt levylle vuotta myöhemmin ilmestyneen Amnesiacin parhaimmiston; kyseisestäkin levystä kun noin puolet on hukkakauraa. Näin syntynyt albumikokonaisuus olisi räjäyttänyt tajunnan, ja viihtyisi takuulla meikäläisen soittimessa huomattavasti useammin kuin nämä kaksi levyä yhteensä. Sillä niin paljon kuin pidänkin Kid A:sta ja sen vähemmän huomioidusta jatko-osasta, ne kuitenkin sisältävät paljon tyhjää, paljon äänimassaa ja tuotantokikkailua ilman varsinaisia sävellyksiä. Kid A:n viimeisen kolmanneksen aikana ajatus harhailee väkisinkin aina.

Yksi juttu tulee vielä mieleen mikä on aivan pakko sanoa. Kid A on progea. Julkaisuvuonnaan albumi oli varmasti paras progressiivinen rocklevy ainakin kahteenkymmeneen vuoteen, ja olemalla jotain aivan muuta kuin edeltävien vuosikymmenten huonot 70-luvun progedinosaurusten imitaatiot, se pelasti genren, eikä vain pelastanut, vaan teki siitä muodikasta jälleen. Sittemmin ”progeksi” on aivan omaehtoisesti luokittautunut monikin kiinnostava bändi, esimerkkinä vaikkapa brittiläinen Elbow. Hissukkaprogeahan tämä Radioheadin aloittama suuntaus on vanhaan pompöösiin menoon verrattuna, mutta uudistus on uudistusta ja varsinkin tällä saralla se oli tervetullut tapahtuma.