Ukokuin

Minulta on kestänyt kauan tajuta se yksinkertainen tosiasia, että elämä on jatkuva sarja irtipäästämisiä ja luopumisia ja ne pitää vain hyväksyä ja niiden kanssa oppia elämään.

Kissaelämää

Kun kissa nukkuu konttorituolilla, joutuvat muut sopeutumaan.

Ahdinko

Unessa olin ilkeä avaruusolento, joka oli joutunut toisten, erilajisten, ilkeiden avaruusolentojen vangiksi. Minut oli sidottu köydellä kiinni kaltevaan tasoon, pää alempana, ja se kalteva taso johti suoraan hirvittävän syövyttävällä hapolla täytettyyn altaaseen. Minua paikallaan pitävä köysi purkautui hiljalleen, ja sen katketessa oli minun määrä valua pää edellä tuohon happoon; raajani olisivat vielä siinäkin vaiheessa solmittuina kiinni. Yläpuolellani jonkinlaisessa telineessä minua vaani itseni kokoinen hämähäkkiä muistuttava otus. Se reagoi liikkeeseen, ja oli siellä vain sen varalta, että onnistuisin keinauttamaan itseni kaltevalta tasolta pois. Tämän sattuessa otus olisi ampaissut kimppuuni ja repinyt minut koukkuleuoillaan kappaleeksi.

Toisten ilkeiden avaruusolentojen (me näytimme ihmisiltä kaikki) edustajana oli tyypillisen julma keski-ikäinen valkoihoinen mies, joka ylimielisesti naureskellen kertoi kaikki nämä asiat minulle kun heräilin tajuttomuustilasta tällä kaltevalla tasolla. Hän seisoi vieressä ja antoi käteeni puukon. Halutessani minulla oli mahdollisuus työntää puukko selän kautta sisäelimiini ja täten välttää hirvittävä kuolema happoaltaassa tai hämähäkkiolennon leuoissa.

Vasta siinä vaiheessa unta lannistuin, kun sain puukon. Olin koko ajan odottanut saavani pistoolin, sen avulla loppuni olisi ollut nopea. En uskonut kykeneväni tappamaan itseäni veitsellä.

Niinpä kuvittelin itseni köysistä pois ja pakenin. Näin ahdinkouneni aina päättyvät.

Kaktus

Joinakin aamuina sitä vain tietää, että kaikkia muita blogeja kirjoittaa yksi ainoa henkilö, joka tarkkailee reagointiani kun luen niitä.

Bändivertaus

Joskus kahden ja kolmen välillä viime yönä katselin kattoon verhojen välistä piirtyvää valokiilaa ja keksin bändivertauksen, joka selvensi minulle jotain siitä, miksi aloin kirjoittaa tänne. Siinä missä Silmänkääntövankila on pitkän uran tehnyt progebändi, raskas ja vaikea, omiin epätoivoisiksi käyviin maneereihinsa lukkiutunut, on Puhuva irtopää räkäinen punkbändi, täynnä sanomisen intoa ja halua tehdä asiat helpommin, suoraviivaisemmin, kiertelemättä. Lyhyt ja iskevä. Ehkäpä sen vuoksi täällä on jotenkin paljon enemmän sanottavaa nyt. Ai että miten käy Silmiksen? Tuskin ihmeemmin, kiitos kysymästä. Minä olen kuitenkin syvällä sisimmässäni paljon enemmän proge kuin punk.

Ilmoitin tämänkin nyt kuitenkin Blogilistalle. Valehtelin itselleni ensin noin kaksi päivää etten tekisi niin.

Erilaisuus on viitteellisyyttä

Kuva kiinteäksi massaksi homehtuneesta vinyylialbumikokoelmasta ei jätä minua rauhaan. Mitä se tarkoittaa? Unessa oli tärkeää, että musiikki oli klassista; nuoret rakastavaiset saattoivat salaisten lemmentouhujensa huumassa kuvitella rispaantuneiden ja lähes soittokelvottomien kamariorkesterilevyjen olevan huumaavinta, iskevintä ja tulisinta rock-musiikkia.

Minä olen nyt nukkunut seitsemän yötä uudessa kodissa. Jokaisen muuton jälkeen unilla kestää hetken saavuttaa edellä mennyt ihminen. Irtopää on julkisesti yksin, itsekseen julkinen. Minulle "päiväkirja" on vain yksi tapa kommunikoida, sen rinnalle voi aloittaa "yökirjan".

Minun blogi-identiteettini on noussut varsinaista itseäni merkittävämmäksi, ja aion iskeä hänet takaisin maantien tomuun nöyrtymään täällä. Koska enhän minä loppujen lopuksi ole mitään muuta kuin puhuva irtopää.